Arvio: Isä
Isä – mestarillinen tulkinta muistisairaan ja omaisten elämästä
Helsingin Kaupunginteatterin Isä on puhutteleva näytelmä. Jossain kymmenen minuutin kohdalla, juuri kun katsoja on tehnyt olonsa lokoisaksi pikku penkissään, menee ymmälleen. Kuka nyt puhuu, onko tämä totta, mites tämä nyt meni. Ja juuri tässä on maailmalla palkintoja keränneen Florian Zellerin näytelmän nerokkuus, se saattaa katsojan muistisairaan sekaisen mielen maailmaan ja antaa kiusaannuttavan tuntuman omaisen tilanteesta. Voi omaiset.
Loppumaton luonnonvara, joka vastaa muistisairaan puheluun 12 kertaa päivässä, hoitaa pankkiasiat, muistaa lääkkeet, muistuttaa lääkkeistä ja tuudittaa oman vanhempansa vaikka uneen tuutulaululla, jos isä sitä pyytää.
Omainen ottaa muistisairaan kotimajoitukseen, kun yksin ei pärjää ja muuta paikkaa ei ole. Omainen venyy ja hänen muut ihmisuhteensa rakoilevat. Muistisairaalla itsellään on jatkuva hätä. Aina hän ei tunne kotiaan omakseen. On peloissaan ja ahdistunut. Hän vapisee sisältä ja ulkoa.
Tästä kaikesta Helsingin Kaupunginteatterin Isä kertoo paljaasti. Näyttelijöiden kireät hahmot ovat juuri niin loppu, kuin ihmiset muistisairauden ympärillä lopuimmillaan ovat. Huikein heistä on on Jari Pehkosen tulkinta muistisairaana isänä. Jari Pehkonen tekee mestarillisen työn, jossa näyttelijä on hahmossaan niin, että katsoja havahtuu vasta lopun kumarruksissa katsoneensa näyttelijää, ei sairasta vanhusta. Vuokko Hovatta tyttärenä on juuri niin inhimillisen kärsimätön ja tuskainen, kuin tytär voi olla isä-lapsi -suhteen käännyttyä ylösalaisin. Rakkaus muuttuu julmaksi, kun sitä runtelee.
Muut hokevat muistisairaalle isälle ”muistatko, muistatko, etkö sinä muista” . Isä itkee, kun hänen elämän lehtensä varisevat hänen ympäriltään. Se on koskettavaa. Katsoja näkee oman tulevaisuutensa, jos uskaltaa katsoa. Ja jos ei omaa, omien vanhempiensa tulevaisuuden ainakin. Näytelmä pysäyttää sydämen – se voima taiteella on näin hyvin tehtynä.