Arvio: Kirka – Surun pyyhit silmistäni
|
Kirka oli eläessään niin iso tähti ja sympaattinen hahmo, että tuntuu, ettei kukaan voi astua hänen saappaisiinsa saati laulaa kuin hän. |
Kun Matti Laineen kirjoittama ja Kari Rentolan ohjaama Kirka – Surun pyyhit silmistäni -musikaali pääsee vauhtiin, käy selväksi, ettei tarvitsekaan. Kysymys on paljon enemmästä kuin pelkästä Kirkan jäljittelemisestä.
Kirka ja isoveli Sammy unelmoivat tähteydestä. Isä pitää tiukkaa kuria ja haluaisi poikien ja näiden pikkusiskon Muskan käyvän koulut loppuun ja menevän kunnon töihin.
Mutta musiikki vie, ja Kirkasta tulee hysteriaa nostattava idoli.
Kirkan ja musikaalisten Babitzinin sisarusten tarina on samalla meidän katsomossa istuvien tarina. Vähitellen kokonainen aikakausi herää eloon, vie muistoihin, nuoruuteen.
Heikki Ranta tuo Kirkan hyväntahtoisen ja pehmeän persoonan esiin, eikä hän hullummin laulakaan. Jon-Jon Geitelin Danny on pakahduttavan koominen ja ihana hahmo, Raili Raitala on kuin ilmetty Muska.
Kerrontaa höystää lämmin hymy ja huumori, joka vedetään välillä kunnolla yli. Elina Kolehmaisen puvustus osuu kunkin aikakauden ytimeen ja naurattaa paikoin hillittömästi.
Jos jotakin haluaa moittia, niin Kirkan suosion kehittymiseen juututaan ehkä liian pitkäksi aikaa. Etenkin kun juonta muuten kuljetetaan nopeilla kohtauksilla. Ensimmäisessä näytöksessä musiikkia voisi olla enemmänkin; Kirkan hittejä katsomo janoaa.
Nämä pienet puutteet eivät pilaa kokonaisuutta. Tässä on musikaali, jota ei voi kuin rakastaa.