Arvio: Jemina – The Great American Show
Jemina – lopulta jäljelle jää ihmisyys
Haarakyykky ja kysymys, rakastavatko venäläiset lapsiaan…Siitä lähdetään liikkeelle. Jyrki Karttusen konseptiin perustuva Jemina – The Great American Show on ronski ja räväkkä drag- ja gender blending -henkinen, tanssia ja teatteria yhdistävä esitys. Kaikki on myös hyvin poliittista.
Teos on Helsingin Kaupunginteatterin tanssiryhmän, Helsinki Dance Companyn ja Zodiakin yhteistuotanto Kaapelitehtaan Pannuhallissa. Katsojat on sijoitettu Pannuhallin keskelle pyöreisiin ravintolapöytiin ja esitys levittäytyy tilan jokaiselle sivulle ja keskellekin sijoitetuille näyttämöille ja catwalkeille. Jukka Huitilan lavastus ja kaunis valosuunnittelu verhoavat Pannuhallin punaiseen.
Jemina on kuvaus naisen elämästä, naiseudesta ja siihen kohdistuvista monista paineista. Naiseutta käydään läpi monesta eri näkökulmasta ja monella historian tasolla liikkuen. Lavalla nähdään niin feministit tyttöpalleineen kuin prinsessat, morsiamet, äidit ja blondit cheerleaderit.
Teoksessa on kymmenen esiintyjää, 5 miestä ja 5 naista. Sukupuoliroolit voidaan blendata miten päin vain, mutta lopulta jäljelle jää ihmisyys. Se ihmisyys, joka pakottaa meidät kohtaamaan toisen ihmisen, toiset aatteet ja ideologiat. Jaamme saman biologian, eri ideologioista huolimatta.
Esityksen on käsikirjoittanut ja ohjannut Heidi Räsänen. Käsikirjoitus tuo teoksen kieleen mukaan myös murteet, Lapin murteesta karjalaan. Näin se korostaa teoksen maanläheisyyttä ja arkitilanteiden tunnistettavuutta. Kylmän sodan kokemukset jakaa yhtä lailla lappilainen tyttö kuin asetehtaan työläisnainen Yhdysvalloissa. 80-luvun kylmän sodan henki pyrkii esiin uudelleen. Ollaanko palaamassa vastakkainasettelun aikaan? Siihen dikotomiaan, jossa myös maskuliinisuus ja feminiinisyys nähdään vastakkaisina?
Jemina (Jyrki Karttunen) on monessa roolissa ja elää Amerikan historian eri vaiheissa. Karttusen Jemina haluaa hallita, keinoja juuri kaihtamatta. Hän on äiti, isä ja kapteeni, joka määrään esityksen suunnan ja tuo siihen dynamiikan. Kukistaa muut Jeminaksi pyrkijät. Karttusen koreografiat ovat oivaltavia. Hän loi suositun Jemina-hahmonsa vuonna 2012 Jeminan monta elämää -teoksen myötä. Nyt nähtävä Jemina on kantaaottava ja vahvan yhteiskunnallinen.
Jemina on hämmentävänkin yllätyksellinen. Esityksen tunnetilat ja sitä myötä koreografiat vievät äärestä viereen. Catwalkilla nähdään muotinäytös. Refugee Collection -kevätmallisto piirtyy tyylitellysti ja muotimaailman tyhjänpäiväistä estetiikkaa liikekielessä toistellen. Pelastusliivit yllä. Hetkeä myöhemmin nähdään näyttämöllä hyvin paljas koreografia, joka luo kohtaukseen intiimiä, toista ihmistä lähellä olevaa ja koskettavaa tunnelmaa.
Jos teoksen liikekieli on yllätyksellisen moninaista, sitä on myös sen musiikki. Esityksessä kuullaan muun muassa Ravelia, Beethovenia, Kikkaa ja Stingiä. Omaksi suosikikseni nousi kauniin vähäeleinen koreografia Ravelin Boleron tahtiin. Kun Boleroon tehdyt koreografiat ovat yleensä olleet laajakaarisia ja näyttäviä, nähdään nyt lähes minimalistinen, koskettava kohtaus.
Jeminan vahvuus ja heikkous löytyvät samoista elementeistä. Kiivastahtisesti vaihtuvat kohtaukset luovat teoksen kiihkeän ja yllätyksellisen tunnelman, mutta myös pirstaloivat katsomiskokemusta. Jemina ei missään tapauksessa yritäkään olla esteettisesti hempeä, päinvastoin. Katsoja ei pääse helpolla, vaan joutuu hakemaan vastaukset teoksen herättämiin kysymyksiin itse.