Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Apospasmata

Kaarina Naski – Länsi-Uusimaa – 19.10.2006

… niin että silmissä himertää

Kuin raju uutta luova maalaus on Helsinki Dance Companyn uutuus, Apospasmata. Jo teoksen nimi antaa hyvän syyn rinnastukseen, sillä niin kuin kuvataiteessa joskus tietoisesti rikotaan totuttu rakenne, samoin näyttää tehneen luomuksessaan kreikkalaissyntyinen koreografi Andonis Foniadakis. Apospasmata on kreikkaa ja sillä tarkoitetaan osia, otteita. Oma pitävä otteensa kantaesitykseen, sen syntyvaiheista asti on tanssijoilla, eikä vähiten musiikilla, jossa palaa Julienin tuli. Säveltäjä on ranskalainen Julien Tarride. Työpari on tunnettu kautta Euroopan.

Tanssi puhuu ja puhuttelee ennen muuta puhtaalla liikekielellään. Mutta tästä teoksesta on luettavissa myös fragmentaarinen tarina; punaisen langan pätkät pilkottavat kuin sadun nimihenkilön päähine puun takaa.

Mielestäni Apospasmata julistaa, niin että silmissä himertää. Se oivaltaa nykyihmisen pirstoutuneen identiteetin, se tuntuu löytävän luurangot kaapistamme ja analysoivan vihassa ja väkivallassa asuvaa kiihkoa. Uhreja ja syrjäytyneitä jää, tuska ei maailmasta lopu, mutta nämä kuvat eivät sääli. Ne haastavat katsojan.

Jos Apospasmata esitettäisiin kirkkaassa valossa, se ei olisi enää sama teos. Valojen säädöllä, puolipimeydellä on kokonaisuuden kannalta oleellinen merkitys. Tanssijain kasvojen tai koko pään peittämisen voi nähdä symbolina, viittauksena kommandoihin tai terroristeihin, mutta erityisen vaikuttava siitä tulee nimenomaan osana tanssillista toteutusta.

Tanssijan instrumentti, hänen kroppansa pääsee nyt näyttämään, miten nyanssoidusti se ilmaisee, kun kasvojen ilmekieli ei ole tukena. Jos puoli- tai kokoalastomuus alkuun hieman hämmentääkin, se lakkaa pian olemasta itseisarvo. Mahdolliset viittaukset yhteiskunnallisiin peleihin, peittämiseen ja paljastuksiin, näkyvät myös konkreettisesti näyttämöllä tapahtuvana riisumisena ja pukemisena ja hetkittäin myös naamion alta kuoriutumisena.

Miten helpolta esitys vaikuttaakaan, kun ryhmä on taidoiltaan homogeeninen ja viimeisen päälle ilmaisuvoimainen. Kuin koreografi leikkisi narunukeilla ja saisi ne toimimaan mielensä mukaisesti, matelemaan ja vierimään maassa, kohoamaan lennokkaisiin hyppyihin, hakemaan notkeutensa rajoja. Meno on yhtä hektistä kuin lumoavaa. Vaativaa tanssitaidetta, joka kiivaimmillaan antaa tuntuman todella suurista joukkokohtauksista…

Ilta oli niin täyteläinen, että erityisiä kohokohtia on vaikea poimia. Jenginuoret miljoonakaupungin yössä, koko häkellyttävä äänimaailma… Entä solistinen osuus, jossa elämän satuttama – fyysisten jälkien vähitellen kirjavoima – pari on keskiössä. Tällä rikkaalla episodilla rakennetaan ennen muuta vastaansanomatonta, tanssille ehdoitta antautuvaa kuvaa. Kokeeko sen tuttuna vai uutena? Sano sinä.