Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Vaginamonologeja

Ville Blåfield – Ilta-Sanomat – 24.10.2001

Vaginamonologit tuoksuvat ruusun terälehdiltä



Jokaisessa talossa täytyy olla kellari.
Näin asian laittaa Kristiina Elstelän esittämä 72-vuotias nainen. Yleisö hyrisee, sillä kaikki tietävät, mistä on puhe.
Maailmalla kehuttu, palkittu ja puhuttanut Vaginamonologeja sai eilen ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterin uudella Pasilan näyttämöllä. Lavastaja Jyrki Seppä oli pukenut Teatteri Pieneltä Suomelta perityn komean teatteristudion tummansiniseen.
Sinisellä catwalkilla yleisön eteen marssitetaan lähes kahden tunnin edestä vaginoita: nuoria ja vanhoja, rumia ja kauniita, kaltoin kohdeltuja ja hyväiltyjä.
Hannele Lauri-Rinne, Kristiina Elstelä ja Susa Saukko suoriutuvat kaikki suorapuheisista teksteistä ja vaativista, hetkin räiskyväksi stand-upiksi äityvästä tyylilajista kunnialla. Saukko tosin kolmikosta himmeimmin, mutta kovaan seuraan hän on joutunutkin.
Lauri-Rinne ja Elstelä ovat nimittäin loistavia. Lauri-Rinteen ei tarvitse kuin vilkaista, hymyillä hieman, ja yleisö on polvillaan.
Ja Elstelä. Hän on 72-vuotiaana naisena niin koskettava että sattuu ja 6-vuotiaana tyttönä niin riemastuttava, että tekisi mieli ruveta vieressä istuvaa tökkimään, olla kuusi myös.
Kun Elstelä käskee yleisöä laulamaan kolmiäänisesti pil-lu, ei käy mielessäkään olla osallistumatta.
Elstelän kanssa yleisö kokee Vaginamonologien koskettavimmat hetket, joita tosin on hieman harvassa.
Esitys on – mieskatsojan armahdukseksi tosin – yllättävän viihteellinen, melkein halki hervoton. Tuntuu, että monologien traagiset tarinat ja vakavammat hetket hukataan.
Erityisesti Susa Saukon tulkitsema sotilaiden raiskaama musliminainen on visuaalisin kikoin niin taitavasti etäännytetty, ettei naisen kohtalo ehdi satuttaa. Syy ei ole yksin Saukon, vaan myös ohjauksen.
Yhdessä monologeista ihmetellään, miksi miehet haluavat vaginan pestynä ja ruusun terälehdiltä tuoksuvana. Että miksei vaginalta tuoksuva kelpaa.
Sina Kujansuu on ohjauksessaan sortunut samaan. Esitystapa on niin teatraalinen, visuaalinen maailma niin kliinisen tyylikäs, huumori niin alleviivattua, ettei tarttumapintaa ole jäänyt.
Kuten sanottu, esitys äityy, ehkä paremmin ratkeaa, stand-upiin.
Voi olla, että ”syytä” on myös Eve Enslerin amerikkalaisessa, newyorkilaisessa alkutekstissä. Mutta olisiko tekstin voinut siirtää ilman kulttuurin lipevää esitystraditiota?
Keskellä sinistä catwalkia on pieni lammikko, vagina, oletan. Lammikon yli puhutaan ja sitä kierretään näyttävissä iltapuvuissa, mutta veteen ei kosketa.