Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Kloonit

Jukka Kajava – Helsingin Sanomat – 21.2.2004

Ensin lampaat, sitten
ihmiset

 

Petteri Summanen hallitsee suvereenisti
kolme eri roolia ajankohtaisessa Kloonit-näytelmässä

 

Enää ei ole kysymys lampaista ja kloonauksesta,
Caryl Churchillin Kloonit-näytelmässä on jo ihmisten
vuoro. Paitsi itse kloonaamisen problematiikasta kysymys on koko ajan myös
siitä, että ihmiskunta on juuri nyt askeleen lähemmäksi suurta
muutosta.

   Kloonaaminen onkin näytelmässä
eräänlaista tarinan taikinaa, josta illan mittaan leivotaan jotain aivan muuta.
Kloonauksestakin Churchill tosin tekee herättäviä ja muutosta enteileviä
huomioita. Mikä on oleva esimerkiksi isyyden ja äitiyden merkitys kun
kloonattuja jälkeläisiä vaeltelee Lontoon kaduilla kymmenittäin. Aika
kiintoisaa.

   Keskeistä on kuitenkin se, mitä
kaikkea muutakin suuri muutos tuo tullessaan. Mitä ihminen vie tulevaisuuteensa
omasta menneisyydestään? Mitä ovat ne arvot, joiden myötä uuteen aikaan
siirrytään? Jatkaako ihmiskunta väkivallan ja itsetuhon tiellä? Saavatko perheen
ja työn suojeluksessa kasvava perinteinen onni ja itsetunto enää minkäänlaista
tilaa tulevaan kuljettaessa?

 

Churchillin näytelmä on hämmentävän monisyinen ja
arvoituksellinen elämys, mutta ehdottomasti myös omaan ajatteluun, omiin
kysymyksiin kiihottava luomus. Vain silla tavoin se on yksiselitteinen, että
paluuta entiseen ei enää ole eikä nähdä.

   Ei ihme, että tiivis ja intiimi neljän
roolin ja kahden näyttelijän sai 2002 vuoden parhaalle näytelmälle myönnettävän
London Evening Standard -palkinnon.

   Helsingin Kaupunginteatteri esittää
Klooneja Studio Pasilassa ihmisten monenlaisuutta oivaltavana
Sami Parkkisen suomennoksena, Pentti
Kotkaniemen
ohjaamana ja Jyrki Sepän lavastamana sekä
puvustamana tunnin ja yhden vartin mittaisena tulkintana.

 

Tarina kertoo isästä, joka sai lääkärit kloonaamaan
kuolleen pohjan. Isä halusi itselleen täsmälleen samanlaisen. Lääkärit ottivat
tilanteen omaan haltuunsa ja kloonasivat isälle kolmattakymmentä poikaa. Heistä
näytelmässä tavataan kolme.

   Tuoli, sohva ka pieni pöytä riittävät
tapaamisten lavastukseksi. taustalle lavastaja sijoittaa valoa läpäiseviä
neliskulmaisia torneja. Siellä on tulevaisuus, tummana, arvoituksellisena ja
pelottavana. Vaikuttavaa, itse näytelmälle ja näyttelijöille tilaa
suoden.

   Pentti Kotkaniemi on virittänyt
Kloonit äärimmäisen puhdistetuksi, niukoin äänenpainoin kulkevaksi
keskustelunäytelmäksi. Tarjolla on eräänlaista teatterin kamarimusiikkia,
alleviivaamatonta, miltei painotonta ja silti painavaa. Totuudet eivät ole
tyrkyllä. Jos jossain, niin ne muhivat katsojan omassa päässä, kaiken
jälkeen.

   Petteri Summasen ja
Tom Wentzelin yhteistyötä on ilo seurata, vaikken olekaan
varma, johtuiko Wenzelin harjoittama sanojen hakeminen muistivaikeuksista, vai
oliko se roolihenkilön rakennetta. Se joka tapauksessa toimi. Wentzel piti
pihdeissään.

   Silti on sanottava, että Pasilan
Kloonit on ennen muuta Petteri Summasen esitys.

   Tehtävänä on tuoda näyttämölle kolme
poikaa, kolme kloonia, jotka ovat toistensa kaltaisia ja silti hiuksen hienosti
myös erilaisia, myös yksilöitä jokainen. Summasen levollinen tarkkuustyö on omaa
luokkaansa. Juuri hänen hahmoissaan näytelmän suuret kysymykset, myös pelko
tulevaisuudesta, toteutuvat taidolla ja koskettavasti.

 

Näytelmä päättyy kuin kesken kaiken. Tuhon jälkeen
toivo ehkä herää, mutta mitä oikeasti tapahtuu tämän jälkeen.

   Näyttämöllä valot sammuvat. Se ei
vastaa, mutta Kloonit jatkaa elämäänsä ajassamme ja katsojaa
ympäröivässä todellisuudessa.