Arvio: Hitchcock ja blondi
Teatteria elokuvan ystäville
Mari Perankoski ja Mikko Kivinen Helsingin kaupunginteatterin uutuusnäytelmässä Hitchcock ja blondi. Tapio Vanhatalo
TEATTERI
Helsingin Kaupunginteatterin uutuus ei ole näytelmä Hitchcockista, mutta kauhun ja jännityksen mestarin henki on selvästi läsnä. Näytelmä kertoo keski-ikäisestä elokuvaprofessori Alexista (Carl-Kristian Rundman), joka houkuttelee filmihullun opiskelijatyttösen, Nicolan (Sanna-June Hyde), kanssaan Kreikan saaristoon tutkimaan harvinaista elokuvalöytöään.
Pääjuonen kanssa vuorotellen etenee tarina Alfred Hitchcockista (Mikko Kivinen), joka koekuvaa vaaleaa kaunotarta (Mari Perankoski) tunnettua suihku-puukotus -kohtausta varten. Näytelmässä vilahtelee runsaasti elokuvahistorian nippelitietoja, joten elokuvan ystäville Hitchcock ja blondi on mannaa. Kannattaa hankkia myös huolellisesti koottu käsiohjelma, jossa on mm. Peter von Baghin ja Francois Truffautin artikkelit.
Ohjaaja Neil Hardwick on löytänyt mielenkiintoisen nykyaikaista miestä yhdistävän tragedian, myös tämän näytelmän pohjaksi. Mies aina menettää ensimmäisen ”blondinsa” ja elämä sitten hukkaantuu sitä samaa uudelleen ja uudelleen etsiessä, turhaan.
Hitchcockin pakkomiellettä viileisiin blondeihin on tutkimuksenkin keinoin pyritty selvittämään. Terry Johnsonin maaliskuussa 2003 kantaesityksensä Lontoossa saanut näytelmä pohtii ratkaisua kauhukomedian menetelmällä. Hitchcock ja blondi avautuu tragikoomisena rakkaustarinana.
Onneksi Hardwickin julkilausuma uusi pyrkimys tehdä muodoiltaan runsasta teatteria täysin vailla sisältöä ei ainakaan tässä ohjauksessa vielä toteudu.
Ikuinen tirkistelijä
Näytelmän nykyhetki on vuonna 1999. Hitchcock valmistelee kuvauksiaan vuonna 1959 ja pölyttyneet filmikelat osoittautuvat Hitchcockin (189911980) tuntemattomaksi nuoruudentyöksi vuodelta 1919. Filmipurkeissa on muutamia sekunteja Kutsumaton vieras -elokuvasta säilynyttä kuvaa, josta Alex ja Nicola rakentavat tarinan.
Vaikuttaa siltä, että Hitchcock on itse tappanut elokuvan vaalean kaunottaren eli menettänyt hänet. Tästä nuoruuden traumasta lähtien ohjaaja kuvasi blondin aina uudelleen kaikissa keskeisissä elokuvissaan käyttäen naisilla jopa samaa kampaustyyliä.
Vuoden 1959 Psykon koekuvauksissa Hitchcock kuvaa alastonta blondia ja tunnustautuu ikuiseksi tirkistelijäksi, jolle täydellisen kauneuden katseleminen riitti.
Mihinkään intiimiin halut, ehkä kyvytkään eivät riittäneet.
Lähes yhtä onneton ja samalla koominen on Alexin ja Nicolan tarinakin. Reissuun lähdetään puhtain kortein, mutta huijauksen puolelle päädytään.
Johnsonin tekstin ja Hardwickin ohjauksen ongelma on näytelmästä synnytetyt väärät odotukset. Pitkän puolitoistatuntisen ensimmäisen näytöksen ajan katsoja ihmettelee, miksi Rundman ja neitonen tuossa pyörivät. Miksei näytelmä jo ala! Vastoin odotuksia Kivisen Hitch on itse asiassa sivurooli tässä näytelmässä.
Tosin kaikki roolit onnistuvat hyvin, henkilöohjaus sujuu hienosti. Rundmanin työstään innostunut professori on uskottavan komea roolityö. Kulissin murtuminen ja arvostuksen muuttuminen säälittävyydeksi kertoo miehen inhimillisestä tragediasta myötätunnolla.
Hyden parikymppinen, pinnallinen blondityttö valloittaa avoimuudellaan ja raikkaudellaan. Perankosken blondin viileys on taitavasti hitchcockilainen kauneuden ja julmuuden yhdistelmä.
Kari Mattila tekee aviomiehen pienen roolin jäykällä tyylillä ja edustaa ehkä näytelmän parasta komediapuolta. Mikko Kivinen Hitchcockina on uskomattoman näköinen. Hän lienee katsellut Hitchcock esittää -tv-sarjan juontoja tarkasti ja opetellut selkeäsanaisen ja samalla löysäposkisen puhetavan suoraan esikuvalta, ”good evening” -tervehdystä myöten.
Elokuvan keinoja
Lavastuksessa on yritetty jäljitellä elokuvamaisuutta. Valtavat kangasseinät liikkuvat kankeasti ja heijastetut interiöörikuvat ovat epäteatraalisia. Esa-Pekka Salosen johtaman Los Angelesin sinfoniaorkesterin levyltä napatut musiikkitehosteet eivät ainakaan ensimmäisissä esityksissä soi kohdallaan. Kauhuelokuvien repivät viulusivallukset vaikuttavat päälleliimatuilta, eivät sovi näytelmän äänimaailmaan tai yleiseen tunnelmaan.
Muutamia vuosia sitten teatterissa alettiin kadehtia elokuvaa. Replikoinnin tasoittamiseksi keksittiin mikrofonit ja äänentoisto. Videoita alettiin käyttää tarinan kerrontavälineenä.
Ennen kaikkea haluttiin poistaa kohtausten väliset pimeät tauot 1 kulissien ja asemien vaihdot 1 ns. elokuvaleikkauksilla. Joskus harvoin tämä lainakeinojen käyttö on onnistunutkin. Hitchcock ja blondi osoittaa, että elävän kuvan keinoja kannattaa käyttää harkiten elävän teatterin elävöittämiseen.
Terry Johnson: Hitchcock ja blondi, kantaesitys 27.1. Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä. Suomennos Kersti Juva, elokuva-asiantuntija Pirjo Honkasalo, ohjaus Neil Hardwick, lavastus Antti Mattila, valot Juha Westman, ääni Antero Mansikka, puvustus Elina Kolehmainen, rooleissa Carl-Kristian Rundman, Sanna-June Hyde, Mikko Kivinen, Mari Perankoski, Kari Mattila sekä filmillä Inka Tiitinen ja Petri Johansson.