Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Hitchcock ja blondi

Lauri Meri – Helsingin Sanomat – 29.01.2005

BLONDIN JÄÄTÄVÄ HOUKUTUS

Terry Johnsonin jännityskomedia esittää tulkinnan Alfred Hitchcockin elokuvien naiskuvasta

Sankaritarten läpitunkemattoman jäätävä vaaleus kiehtoo Alfred Hitchcockin elokuvien ystäviä. Vannoutuneimmat fanit pohtivat, minkä takia ohjaaja panee psykopaatit äidinmurhaajat ja vaistonsa kadottaneet lintuparvet hyökkäämään aina blondien kimppuun. Asialle vihkiytyneet miettivät jopa, miksi Hitchcockilla oli tarve järjestelmällisesti vaalentaa Hollywoodin näyttelijättäriä.


Englantilainen Terry Johnson on tarttunut aiheeseen taiteellisella vapaudella, tekemättä mitään suurmiesnäytelmää. Fyysisestä koostaan huolimatta Johnsonin Hitchcock on arka ja pieni mies. Itse asiassa hänet nähdään vain muutamissa vuoteen 1959 sijoitetuissa kohtauksissa. Näytelmän idea on monimutkaisempi.

Hitchcock ja blondi tapahtuu kolmella erillisellä aikatasolla.

Nykyhetkeen sijoittuvassa tarinassa nähdään keski-ikäinen elokuvatutkija, joka houkuttelee nuoren opiskelijatytön kesäksi Kreikan saaristoon selvittämään epämääräisestä yksityisarkistosta löytyneitä vanhoja filmikeloja.
Rinnakkaisen parin muodostavat elokuvaohjaaja Hitchcock sekä alastonkohtausten sijaisnäyttelijänä esiintyvä nainen, joiden kuvitteellinen kohtaaminen sijoittuu elokuvan Psyko kuvausvaiheeseen.


Kolmas tarina avautuu vähitellen tutkijan löytämien filmikelojen hapertuneesta sisällöstä. Löydös käsittää Hitchcockin varhaisia elokuvallisia kokeiluja vuodelta 1919. Vähäiset säilyneet pätkät kertovat keskeisten kuvamotiivien toistuvan ohjaajan töissä aivan alusta lähtien, mutta ennen muuta niistä paljastuu se perustrauma, jonka johdosta Hitchcock toisti elokuvissaan loputtomasti hyökkäyksiään blondeja kohtaan.

Johnsonin keskitetty näytelmä esittää kiinnostavia kysymyksiä, ja tarjoaa myös tyydyttävät vastaukset, ilman arvoituksellisen aiheen latistumista. Tuloksena on jännittävä ihmissuhdekomedia.

Toteutukselle tarjoaa tietysti haastetta se, miten asettaa näyttämölle näin keskeisesti elokuvaan liittyvä sirpaleinen tarina ja miten luoda hitchcockmainen tunnelma sortumatta halpahintaiseen jäljittelyyn.

Neil Hardwickin ohjaama esitys pysyy hyvin kasassa, mutta jättää monia kysymysmerkkejä.

Näytelmässä on pääasiassa kahden hengen kohtauksia, jotka on asemoitu hyvin kaavamaisesti. Näyttelijät seisovat näyttämön eri puolilla heittelemässä repliikkejä toisilleen ja täyttämässä lähes tyhjää tilaa. Enimmäkseen he pysyttelevät kahden kapean lattialuukun päällä, joista heidät saadaan nopeasti häviämään seuraavan kohtauksen tieltä.

Sinänsä tehokas idea ei kuitenkaan saa tukea muusta näyttämötekniikasta. Lavalla liukuvat kolme suurta valkokangasta vaihtuvine projisointeineen tarjoavat kohtauksiin lopulta aika tavanomaista taustakuvaa. Jännitteen luominen jää pitkälti pelkästään näyttelijöiden varaan.

Näytelmän nuoret blondit, opiskelijaa esittävä sekä alastonmallin roolin tekevä Mari Perankoski, saavat näytelmässä lopulta kaikkein eniten tilaa. Kumpikin pitää roolityössään loppuun asti yllä henkilökuvauksen ja katseen kohteena olemisen ratkaisematonta yhtälöä, joka teatterin tekemisen lisäksi liittyy ilmeisen läheisesti myös naiseuden olemukseen.

Perankoski on näytelmän varsinainen dynamo. Hän yhdistelee omia maneereitaan vanhoihin filmikliseisiin rempseän hauskasti.

Carl-Kristian Rundman näyttelee arkaa tutkijaa pienieleisesti, mutta onnistuu karismallaan täyttämään näyttämön. Tosin ohjaajan olisi odottanut tarjoavan huomattavasti enemmän tukea erityisesti Rundmanille. Miehisten ristiriitojen odotti edes kerran rävähtävän esiin koko näyttämön täydeltä.

Mikko Kivisen fyysistämä Hitchcock on esillä ennen kaikkea täyteläisenä figuurina, joka nähdään enimmäkseen joko selin tai profiilissa. Kivinen tekee taitavasti hahmon, joka ei paljasta mitään, mutta näkyy kaikessa.

Mutta mikä oli Hitchcockin salaisuus Terry Johnsonin mukaan? Esitys kannattaa mennä katsomaan jo yksistään näytelmän tutkijoiden pelastamien filminpätkien takia.