Arvio: Ateljee

 

Elämä voittaa,
Simone

 

 

 

————————————————————————————————————————

Ateljee.
Ranskalaisen Jean-Claude Grumbergin näytelmä Helsingin Kaupunginteatterin
pienellä näyttämöllä. Suomennos Reita Lounatvuori, ohjaus Anneli Mäkelä,
lavastus ja puvut Katariina Kirjavainen, koreografia Javier Torres, musiikin
sovitus ja harjoituttaminen Lasse Hirvi, valot Juhani Leppänen, ääni Mauri
Siirala. Rooleissa Jari Pehkonen, Leena Uotila, Kristiina Elstelä, Tiia Louste,
Jonna Järnefelt, Ursula Salo, Vappu Nalbantoglu, Matti Rasila, Eppu Salminen,
Aarno Sulkanen, Sasu Tuominen, Aku Korhonen, Leevi Priha/Otto Kämppi.

———————————————————————————————————————–

 

Ei ole mikään ihme, että Jean-Claude Grumbergin näytelmä
Ateljee on otettu hyvin vastaan eri puolilla maailmaa. Tarinana se on nimittäin
kuin perhoset niityllä; joillakin on kirkkaat värit, toisten siivet ovat
yöntummat, mutta kaikki ne kisaavat saman taivaan alla. Kaikki.

 

                     
                     
XXXXX

 

Tapahtumat ajoittuvat muutamaan sodan jälkeiseen vuoteen
Ranskassa. Juutalaispariskunnan omistamassa ompelimossa eletään sekä
reaaliajassa että taustoittavissa vaiheissa, sillä paitsi että ihmiset pyrkivät
yksilötasolla selviytymään parhaansa mukaan arjen ongelmista, heihin vaikuttavat
vielä voimakkaasti sota-ajan kokemukset. Ja jollei ranskalaisompelijattaria
aiemmin ollut askarruttanut, miten juutalaiset tai heidän läheisensä, ne jotka
selvisivät vainoista hengissä, pääsivät uuden elämän alkuun, niin nyt he olivat
sitä todistamassa.

   
Ompelimon omistajat Léon ja Hélène ovat käyneet oman helvettinsä läpi ja
pyrkivät vähin äänin auttamaan muita 
kaltaisiaan ja apua tarvitsevia. Työtä tarjoamalla he tekevät sen
hienovaraisimmin. Prässäri on saanut mahdollisuuden ja ompelija, yksinhuoltaja
Simone, joka odottaa – turhaan – miestään palaavaksi
keskitysleiriltä.

 

                     
                     
XXXXX

 

Mikään valitusvirsi tämä näytelmä ei ole, päinvastoin,
siinä nauretaan paljon. Taitava dramaatikko on tietenkin käyttänyt vastavoimia
tarinansa kertomiseen. Ompelimon naiset ovat kukin omanlaisiaan
persoonallisuuksia ja ottavat välillä yhteen niin että kipunoi. Mutta se mikä
heitä yhdistää on aito lähimmäisenrakkaus. Jokainen tajuaa Simonen vaikean
taloudellisen mutta myös henkisen tilanteen. Kuin muskettisoturit he ovat kaikki
yhden puolesta, ei ohjelmallisesti, vaan mikä vieläkin parempaa,
vaistonvaraisesti.

   
Pieni on kaunista, se on hyvä ilmaisu, mutta vaikka Ateljee näennäisesti
on pieni näyttämöteos, vaikutuksiltaan se on suuri, sillä omalta osaltaan se
yrittää hieman sulattaa ihmiskunnan 
kurkkuun juuttunutta möykkyä.

 

                     
                     
XXXXX

 

Tarinassa olisi ollut ainekset myös revittelevään
Pennejä taivaasta -tyyppiseen ohjausratkaisuun, jossa musiikilliset osuudet
olisivat painottuneet näkyvämpinä estradiepisodeina, kuvitteellisina kerronnan
täydentäjinä. Anneli Mäkelä on valinnut keskitien, etenemisen
selkeästi henkilökuvien kautta. Se toimii tunnelmahakuisesti ja  hyvin, sillä mittatilaustyötä tässä nyt
tehdään, ja miksipä ei, kun kerran ompelimossa ollaan.

    
Kristiina Elstelä on sydämellinen ja huolekas Giséle,
Tiia Louste uljaan omahyväinen hienostelija rouva
Laurence,  Ursula
Salo hersyvän railakas Mimi, Vappu Nalbantoglu
pikkutyttömäinen ja kiltti Marie. Ryhmä on ehyt ja sen muuntautumiskyky kunkin
näyttelijän osalta varsin elastinen. Suhtautuminen yhteisön uusimpaan jäseneen
saa kaikki varuilleen, mutta nopeasti hento ja surumielinen Simone –
Jonna Järnefelt – on yksi joukosta. Vaikka tulokas ensin
näyttää eristäytyvän, laulaa ja nauraa hän pian muitten
mukana.

   
Järnefelt tekee roolinsa harkitun vähäeleisesti, hänessä on
salaperäisyyttä, pelokkuuttakin, ja hänen herkät kasvonsa ovat avoimet  ja paljastavat.

   
Vielä sulkeutuneempi, omassa maailmassaan elävä on ompelimon prässäri,
jota Matti Rasila tulkitsee herkkähermoisen väräjävästi. Hänen
rakastumisensa Simoneen ei ole johtava mihinkään, mutta teatteri-illan
kohokohdaksi muodostuu hänen ja Simonen tanssima Jiddish Tango. Se on täynnä
eroottista latausta, viipyvän liikkeen suomaa rytmistä vapautta ja
murheensekaista kaipuuta.

 

                     
                     
XXXXX

 

Leena Uotila vie tyylillä roolinsa
ompelimon toisena johtajana Hélènenä. Olipa kommunikointi sanallista tai
sanatonta, hän vetoaa katsojaan. Uotila tekee rohkein vedoin tämän viisaan,
voimakkaasti tuntevan naisen roolin, eikä hukkaa yhtäkään koomista elementtiä
kun niitä on tarjolla.

   
Varsinaisen yllätyksen tekee sitten Jari Pehkonen
yrityksen ykköspomona Léonina. Paitsi että koomikon lahjat ovat sumeilematta
pelissä, näyttelijäntaide paljastaa nyt enemmän. Léon on kovaääninen ja muka
kovaotteinenkin, mutta pohjaltaan varsin kiltti ja empaattinen mies. Pehkonen
ilmaisee koko skaalan todella kiintoisasti.

   Ytyä
ja ilmettä on myös Eppu Salmisessa ammattiyhdistysaktiivina
sekä Aarno Sulkasessa tukkukauppiaana. Simonen kuopusta esitti
lehdistöensi-illassa hellyttävästi Leevi Priha.

   
Musiikilla on kokonaisuudessa oleellinen merkitys. Valittuja aikaan ja
teemaan osuvia melodioita kuultiin sekä livenä – kuin juuri siitä hetkestä
syntyneinä – että nauhalta. Jälkimmäisiin lukeutuivat mm. muutamat Jonna
Järnefeltin sydämeen käyvät kauniin kauniit soolot.