Arvio: Tunneli
Tunneli vie syvälle ihmisyyteen
Koreografi, taiteilijaprofessori Arja Raatikaisen uusin teos Tunneli pureutuu läpi ihmisyyden kerrostumien ja tuo tämän kairauksen tulokset katsojien eteen helposti tunnistettavina kuvina.
Helsingin Kaupunginteatterin Tanssiryhmälle tehty Tunneli toimii tanssijoiden ehdottoman läsnäolon varassa. Tanssia ja puhetta yhdistelevä teos on ladattu niin täyteen emootioita, että esiintyjien pelkkä tekninen suoritus veisi pohjan pois koko esitykseltä.
Vallitseva tunnetila on surumielisyys, joka välillä saa jopa aggressiivisia sävyjä. Teoksessa on myös muutama hulvattoman hauska kohtaus, mutta vaikka ne hetkellisesti keventä-vät kokonaisuutta, pohjimmiltaan ne korostavat entisestään yleistunnelman vakavuutta. Juuri tästä johtuen Tunneli on aidosti koskettava teos.
Tässäkin Raatikaisen teoksessa on kyse ihmisyyden olemuksesta ja yksilön selviytymisestä yhteiskunnan rakenteissa. Ulkoapäin tuleva paine konkretisoituu vaeltavina ihmisjoukkoina ja jatkuvana etenemisenä. Jos joku pysähtyy hetkeksi kuuntelemaan, lauma pyyhkäisee hänet hyvin nopeasti uudelleen mukaansa.
Teos kuvaa paitsi yleisluontoista painetta, myös yksilöidymmin nykypäivän vitsauksia, kuten valtavasta työpaineesta johtuvaa stressiä. Tunnelin ankarimmassa kuvassa ihmiset ovat muuntuneet bittimatriisiin eksyneeksi laumaksi. Valkoisiin puetut tanssijat kirjaimellisesti häviävät Tülay Schakirin luomiin ristikkoprojisointeihin, jotka val-taavat koko näyttämötilan.
Kaiken tämän mekanisoitumisen keskelle Raatikainen on sijoittanut yksinkertaisuudessaan uskomattoman kauniin ja koskettavan kohtaamisen, joka on muistutus jokaisen kokemas-ta läheisyyden kaipuusta. Unto Nuoran ja Kaisa Torkkelin esittämä duetto koostuu ainoastaan valssinomaisista askelista ja muutamasta nostosta. Silti kohtaus nostaa aitoudessaan palan katsojan kurkkuun.
Kokonaisnäkemyksen ohella Tunnelin yksi vaikuttavimpia piirteitä on useammassa kohdassa käytetty liikkeen ja puheen yhdistäminen. Aivan alussa, jossa lähdetään liikkeelle eräänlaisesta unimaailmasta, nimenomaan liikkeen, muutaman repliikin ja musiikin yhdistäminen luo sadunomaisen tunnelman. Toisaalta puhe ja liike toimivat yhdessä myös koomisen herkullisesti. Näin käy sekä Ville Sormusen esittämässä Onnellisen miehen monologissa että Janne Marja-ahon ja Sofia Hillin oopperana esittämässä Strindbergin Uninäytelmän katkelmassa.
Tunnelin yleistunnelman kannalta ratkaisevan perusrakenteen luo Schakirin suunnittelema näyttämökuva. Valkoinen lavastus saa erilaisia muotoja valosuunnittelun avulla. Valkoisen ja vahvojen värien yhdistelmä on etäännyttävä ratkaisu, joka omalta osaltaan tehostaa teoksen surumielisyyttä ja ankaruutta.