Arvio: Tunneli
Mestarillinen läpileikkaus elämästä
Arja Raatikaisen Helsingin Kaupunginteatterin Tanssiryhmälle koreografioima Tunneli mahduttaa tunnin pituiseen esitykseensä koko elämisen kuvan ja onnistuu. Abstraktin ja kertovan tanssin yhdistelmä antaa tanssijoille tilaisuuden näyttää monipuolista osaamistaan.
Arja Raatikaisella on kyky katsella ja ymmärtää ja taito muokata se oman taiteensa palvelukseen. Hienosti rytmitetty ja koko ajan jännitteensä säilyttävä Tunneli kertoo erinomaisesta tanssintekijästä, joka kykenee kristallinkirkkaaseen, älykkääseen huomiointiin unohtamatta lämmintä huumoria. Teos hyppää estottomasti traagisesta koomiseen, kyyläämisestä kaveruuteen, vihasta rakkauteen, uhoilusta hellyyteen.
Raatikaisen aiemmista teoksista tuttu puheen käyttö hiipii kuin huomaamatta paikoin mukaan. Sanat muuttuvat liikkeiksi ja liikkeet sanoiksi. Ville Sormusen onnellisen miehen monologi on auvoisine hymyineen ja vakuutteluineen loistelias parodia itsetunnon pönkittämisen ammattilaisista.
Täysin toisenlaiseen tunnelmaan siirrytään Sofia Hillin ja Janne Marja-ahon dialogissa. Tekstinä on kohtaus August Strindbergin Uninäytelmästä. Jäykät kumarrukset, niiaukset ja konemaiset lähenemisyritykset ovat sopivan koominen vastakohta tekstin riipaisevalle sisällölle.
Visualisoinnin ja liikkeen ykseys
Taiteen valtionpalkinnon tänä vuonna saanut Tülay Schakir on ennenkin tehnyt hienoja visualisointeja Raatikaisen teoksiin. Tällä kertaa ilahduttaa erityisesti hänen kykynsä lähteä liikkeestä, sen suunnasta ja energiasta. Punaiset, jalkoihin suunnatut valot tuovat esille aggressiiviset askeleet ja polkemiset. Sota lähenee, ja punaiseksi leimahtava tausta yhdessä Juha Tuiskun äänimaterian kanssa on järkyttävä kokemus.
Koko taustan ja lattian muuttuminen pikkuruutuiseksi ja täplikkääksi tietokoneen näytöksi viestittää katsomoon selkeästi ihmisistä vaatimusten paineissa.
Täynnä taitavia kohtauksia
Tunneli on täynnä kohtauksia, jotka haluaisi heti nähdä uudelleen. Kaisa Torkkelin ja Unto Nuoran pehmeästi liikkuva rakkausduetto etenee sinisissä valoissa ja Puccinin musiikin soidessa tunteilematta, mutta aidon tunteellisena.
Esityksen alkukohtauksen herkästä hetkestä vastaava Tove Wingren laulaa Nino Rotan ihastuttavan Tien kauniisti. Jälleen kerran Raatikaisen tyylitaju toimii. Valojen avulla toiseen tilaan eristetty tanssiryhmä estää tunnelman muuttumisen liian makeaksi.
Tunnelin tunnelmat vaihtuvat nopeasti, mutta jäävät mieleen. Raatikaisen koreografia on loppuun asti ajateltu. Jokainen tanssija hallitsee asiansa ja on vahvasti läsnä. Itkettävän herkkä, hervottoman hauska ja uskomattoman älykäs Tunneli on Kokemus!