Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Tiimi

Kaarina Naski – Länsi-Uusimaa – 10.09.2005

Tyhjyydestä voi kertoa täydesti

Täsmäsukelluksella nuorten urbaanien aikuisten elämään aloitti Helsingin Kaupunginteatterin pieni näyttämö syksynsä. Vuonna 1969 syntynyt Pasi Lampela ei ole näytelmäkirjailijana mikään eilisen teeren poika, ja nytkin hän leväyttää eteemme varsin skarpin kuvan. Elävän kuvan sananmukaisesti, sillä hahmojen ääriviivat vain tarkentuvat teatteri-illan mittaan. Kirjailija on toiminut myös ohjaajana, joten uskoa voi, että esitys hengittää tekstin tahdissa – kunhan alun ylikierroksista ensin on selvitty.

Tätä työyhteisöä, tarinan mainostoimistotiimiä, on koskettanut traaginen kuolemantapaus samanaikaisesti kun pitäisi hurrata vastavalmistuneelle leffalle. Ei siis ole ihme, että murhe ja riehakkuus lähes rikkovat volyyminsäätelynappulan, jolloin vasta peliin mukaan pompannut yleisö on alkuun vähän aikaa hämmennyksissään: lavallahan on ihan bimboa porukkaa!

No, jalat kymmenen senttiä lattialautojen yläpuolellahan tässä huidellaan oikeastaan alusta loppuun, mutta sen verran suvantopaikkoja kuitenkin on, että juoni hahmottuu, ja näyttämön tuntuu äkkiä täyttävän hahmo, jota siellä ei fyysisesti ole. Omasta halustaan elämästä luopunut Jarmo onkin tarinan todellinen keskushenkilö. Lahjakas mies, perheenisä, ahkera ja rauhaton puurtaja, stimulanssia hetken viihdykkeistä hakenut, loppuun palanut…

Jokainen repliikki kertoo tiimistä ja sen jäsenistä aina enemmän ja enemmän, tauotkin puhuvat. Jarmo oli ja meni, nyt on jäljellä kolmikko Klasu, Saija ja Kari. Turhautuneita pintaliitäjiä äärestä laitaan, median ja markkinoinnin armoilla eläviä. Jos ja kun ihanteita joskus oli, ne tuntuvat haihtuneen näiltä ”aikamme sankareilta”. Toivoa muutoksesta on oikeastaan vain tiimin ulkopuolisilla, Jarmon leskellä Leilalla sekä eloisalla nuorella toimistotytöllä, Iiriksellä.

Lampelan nykykieli maistuu oikealle, v-välimerkeille, kliseille, trendivitsikkyydelle. Ja siitä eivät lipsahda piiruakaan pientareelle tarinan tulkitsijat, taitavat näyttelijät, jotka kohentaisivat taatusti minkä tahansa kulttiravintolan tunnelmaa. Karkeatkaan vihjailut eivät lähde lentoon vahingossa, ne puhalletaan liikkeelle kuin höyhenet. Ja komiikka, se ei loukkaa, vaikka tuhkauurna vieressä kuolevaisuudesta muistuttaakin.

Sara Paavolainen heittäytyy tässä huoneteatterissa hurjaan hurmioon osaavana ja upeana juppinaisena, neuroottisena miestennielijätyyppinä, jonka naamion riisumishetki on satuttavaa katsottavaa. Niin Juha Veijonen kuin pomo Carl-Kristian Rundman näyttävät koomikon taitojaan mielin määrin, mutta vakavoituessaan liikkuvat suvereenisti myös herkkyysrajoilla. Ursula Salo vie lesken roolinsa hämmästyttävällä psykologisella intensiteetillä ja saa katsojan vakuuttuneeksi siitä, että feenikslintu nousee tuhkasta.

Merja Pietilä tekee Iiriksestä hiukan salaperäisen, mutta ah, niin railakkaan ja tervejärkisen nuoren naisen.