Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Mulle kaikki heti

Kaarina Naski – Länsi-Uusimaa – 30.8.2004


Sketseissä reviteltiin

lauluissa tunnelmoitiin,

tansseissa sekä että


Mulle kaikki heti. Revyy Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä. Kirjoittajat Claes Andersson, Neil Hardwick, Henri Kapulainen, Tiina Lepistö, H. Miettinen, Outi Popp. Ohjaus Neil Hardwick, musiikki Iiro Rantala, lavastus ja puvut Ralf Forsström, koreografia Nigel Charnock, valot Markku Penttilä, ääni Harri Ahponen. Näyttelijät Riitta Havukainen, Pekka Huotari, Maija Kalaoja, Risto Kaskilahti, Mikko Kivinen, Esko Roine, Ulla Tapaninen, Antti Timonen, Leena Uotila.  Tanssijat:  teatterin tanssiryhmä.


Revyy on kepeä ja vauhdikas teatterimuoto, joka parhaimmillaan puree isoihin joukkoihin ja koituu rentouttavaksi viihdykkeeksi. Silloin se on nimenomaan vakavissaan tehtyä, oivalluksiin yllyttävää, korvia hivelevää ja visuaalisia elämyksiä tuottavaa huvia. Revyytä tekee mieli verrata sirkukseen. Taidot ovat usein niin pitkälle vietyjä, ettei katsoja ymmärrä niitä edes ihmetellä, nauttii vain. Mutta auta armias, jos temput joltain osin – puhumattakaan että kauttaaltaan – epäonnistuvat, silloin on yleisön sietokyky koetuksella.

XXXXX

Veikkaan, että Helsingin Kaupunginteatterin revyykukka Mulle kaikki heti kestää kyllä syysmyrskytkin. Sen tekijöillä ei ole ollut pipo tiukalla, mutta rima on asetettu korkealle. Iiro Rantalan sävellykset ovat hehkuvan elinvoimaisia ja hänen johtamansa erinomainen orkesteri, säveltäjä itse pianistina, on illan dynamo. Ralf Forsströmin lavastus on mykistävä: Helsingin rautatieaseman fasadi jättimäisenä ja uljaana ja yksityiskohdittain tutkittuna.

Kaupunginteatterin väkivahvaksi tiedetty tanssiryhmä paikoin suorastaan lentää, ja Nigel Charnockin kekseliäs ja kiihkeä koreografia takaa sille loistavia näytön paikkoja.

             

XXXXX

Kirjoittajaryhmä on ottanut nykyihmisen luupin alle, eikä lähitarkastelu koidu välttämättä kohteelle kunniaksi. Mutta toki se naurattaa. Vaikka kroppa on koko ajan liikkeellä, aivot eivät tuuletu. Matkustaa pitää vain matkustamisen vuoksi ja usein ja kauas. Saalistaminen ja ahneus ovat kunniassaan, mutta vierellä väikkyvää onnea ei huomata, ennen kuin se on iäksi kadonnut. Koulu ei enää turvaa lapsen henkistä kasvua vaan polttaa opettajakuntansa ennen aikojaan loppuun. Ja sitten vielä kuvitellaan, että lopulta kaikki on vaihdettavissa, pääkin.

  Kliseiltä ei vältytä, mutta kunnon teemojakin satiirille on määrättömiin, ja Neil Hardwickin ohjauksessa ne löytävät myös ilmoille mainioilla tulkinnoilla. Melkoisia vastakohta-asetelmia syntyy siitä, että vaikka sketseissä viljellään vyön aluskomiikkaa ja törkyhuumoria paikoin liiankin kanssa, laulujen lyriikka saattaa olla herkkää kuin perhosen siipi.

                   

XXXXX

Kenties viiltävin tulkinta lehdistön ensi-illassa oli Pekka Huotarin eläytyminen Claes Anderssonin Nostalgiseen lauluun, johon Iiro Rantala on säveltänyt sydämiä sipaisevan melodian. Huotari saa esiin tekstistä nousevan surun ja aitouden rosoisen puhtaalla pelkistämisellä.

    Myös nuorten laulajien, Maija Kalaojan ja Antti Timosen duetto Yksipuolinen rakkaus Henri Kapulaisen sanoihin hiljensi teatterisalin; kauniit, vivahteikkaat äänet pitivät pitkään otteessaan.

    Virkavaltaa oli Tiina Lepistön kirjoittama romaninaisen napakka puheenvuoro, jolle Ulla Tapaninen ihailtavine äänineen antoi komeankoomisen ilmiasun.

     Outi Poppin käsialaa oleva Sitkeet sissit oli niin ikään riemastuttava esitys, josta vastuussa olivat ”rotunaiset”, Ulla Tapaninen ja Riitta Havukainen.

     Esko Roine maan eturivin koomikkona veti sekä replikoiden että laulaen roolinsa suvereenisti,  ja vahvaan tiimiin kuuluivat niin ikään Leena Uotila sekä Mikko Kivinen ja Risto Kaskilahti.