Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Hertta ja Olavi

Jukka Kajava – Helsingin Sanomat – 15.3.2003

Hertta ja Olavi – ja kokonaan vailla jälkiviisautta


Juha Vakkurin upea näytelmä hiljentää, mutta naurattaakin Helsingin kaupunginteatterissa

Juha Vakkuri: Hertta ja Olavi. Helsingin kaupunginteatteri, pieni näyttämö. Ohjaus Petteri Sallinen, lavastus Oskari Torvinen,
puvut Maija Pekkanen, valot Risto Heikkerö, ääni Antero Mansikka, rooleissa Satu Silvo, Hannu Lauri, Pekka Laiho ja Sari Haapamäki.


   

Vanha, kunnon rakkausnäytelmähän se on, Juha Vakkurin teos Hertta Kuusisen ja Olavi Paavolaisen lemmestä, muttei mikään saippuaooppera ollenkaan.

   

Itse asiassa Hertta ja Olavi on erinomainen kotimainen draamauutuus, ja se saa Helsingin kaupunginteatterissa veroisensa tulkinnan.

   

Näyttelijänä kokenut, mutta ohjaajaksi melkoinen untuvikko Petteri Sallinen on innostanut pääroolien esittäjät, Satu Silvon ja Hannu Laurin aivan uudenlaiseen hehkuun ja rakentanut tulkintansa varmojen rytmikäänteiden, rohkeiden taukojen ja piiloistaan tunkeutuvien
lausumattomien ajatusten rikkaaksi teatterielämykseksi.

   

Kaikki sitä paitsi mahtuu muutaman minuutin verran yli kahteen tuntiin. Saavutus sekin.

   

Kaikki lähtee
liikkeelle siitä, että Juha Vakkuri on kirjoittanut kahden gurun suhteesta erinomaisen tiiviin, rehevien tunteiden ja elävien
käänteiden näytelmän.

   

Takana on varmasti ankaraa valintaa, sillä tietenkään teos ei kerro kaikkea esikuvahenkilöistään eikä heidän ihmissuhteestaankaan.

   

Hertta ja Olavi on nimen omaan kertomus rakkauden synnystä, karikoista ja traagisesta päätöksestä.

   

Kaiken lisäksi Vakkuri uskaltaa uittaa heidän tarinaansa runsaasti myös huumoria. Ainakin ensi-illassa yleisö toisaalta seurasi
hiiskumatta kertomuksen jännittäviä ja jäntevästi toteutuvia piruetteja ja toisaalta nauroi hoksaavasti kerronnan tyylikkäälle
huumorillekin.

   

Aika harvinaista kotimaisen draaman kentällä, tuo tyylien moninaisuus.

   

Itse tarina alkaa
vuodesta 1951 ja se jatkuu aina vuoteen 1964, Olavi Paavolaisen kuolinvuoteen.

   

Ensitapaamisen järjestää Paavolaisen psykiatri, eikä rakkaussuhde katkea, vaikkakin poukkoilee, ennen Paavolaisen kuolemaa.

   

Lähtöpisteessä Olavi Paavolainen pelkää luovuutensa tyrehtymistä. Vain viina ja naiset maistuvat.

   

Hertta puolestaan uskoo naiseutensa ja seksuaalisuutensa sammuneen pitkien vankilavuosien aikana. Paavolainen herätti Hertan,
muttei kokonaan itseään. Paavolaisen lemmensuhde Silver Giniin ei katkea.

   

Rakkaus kuitenkin syttyy ja nousee draaman keskusaiheeksi, mutta hyvin taitavasti teos kuljettaa myös suomalaista todellisuutta
mukanaan.

   

Paavolaisen hahmolle Synkkä yksinpuhelu on maailmankuvan ja oman kohtalon ikoni, Kuusiselle taistelu sosialismin puolesta,
vuoteessakin.

   

He rakastavat ja varsinkin Hertta, kaikkiaan 13 vuotta.

   

Näytelmä toisin sanoen uskoo juuri rakkauteen. Ja uskoo hyvin kauniisti luodessaan kahdesta keski-ikäisestä hahmostaan voimakkaasti
tuntevia ihmisiä, jotka uskaltavat uhmata suhteellaan myös aikansa poliittisia liturgioita, Paavolainen porvarina, Kuusinen
aatteestaan vakuuttuneena sosialistina.

   

Mikä parasta, Juha Vakkuri ei ole kirjoittanut kertomukseensa minkään lajin jälkiviisautta. Ei tule mieleenkään miettiä Hertan
ihannoiman Neuvostoliiton myöhempiä vaiheita. Niistä ei ole nyt kysymys.

   

He ovat elämänsä näyttämöllä ja teatterin näyttämöllä tässä ja nyt. Tästä syystä myös katsoja löytää Hertan ja Olavin teatterillisen
valloittavuuden. Tämä on myös meille tässä ja nyt.

   

Mikään helppo
tapaus Hertta ja Olavi ei varmaankaan ole tekijöilleen.

   

Ulkoiset draamalliset tapahtumat lähes puuttuvat. Vain muutamaan välikköön ilmaantuva Raili-hahmo, Olavin nuori rakastajatar,
vie puheenvuoron päähenkilöiltä.

   

Kaikki muu on kahden välistä keskusteludraamaa, Herttaa ja Olavia.

   

Suhteessa vaikeusasteeseensa, mutta muutenkin Petteri Sallisen ohjaama tulkinta vastaa haasteeseen erinomaisesti. On syntynyt
esitys, jota totisesti seuraa halukkaasti ja nauttien.

   

Myös sivuroolit hallitaan. Pekka Laiho on mainion salamyhäilevä psykiatri ja Sari Haapamäki Railin roolissa raikas ilmestys ja muusa, vaikka replikoikin ohi mennen hieman paperin makuisesti.

   

Esityksen ulkoasu on yksinkertaisuuttaan tavattoman tyylikäs.

   

Oskari Torvisen laakea muutaman huonekalun lavastus vaihtaa aikaa ja paikkaa dramaattisesti, hehkuvan punaisin väliesiripuin.

   

Maija Pekkanen
puvustaa Hertan tavattoman upein aikalaispuvuin, joissa on kuitenkin mukana myös teatterin hehku. Risto Heikkerön suunnittelemien valojen elämä on niin ikään dramaattista, niiden kerronta taitavaa.

   

Mutta sitten,
itse pääasiaan.

   

On tietenkin hieman koomista, että Hannu Lauri joutuu vakuuttamaan Satu Silvoa siitä, ettei hänen Hertassaan ole mitään kuihtunutta.

   

Eihän hänessä ole, ei tietenkään, nimittäin juuri Silvon kantamana. Mutta saa Hertta ollakin juuri näin kaunis, hurmaava,
voimakas, sensuelli sekä lämmin ja silti hyvin taitavasti ripauksen verran myös mies. On selvitty miesten maailmassa.

   

Katsoja rakastaa Silvoa, mutta melkein pökertyy myös Hannu Laurin Olavista. Lauri kertoo hyvin koskettavasti, välillä jopa
kipeää tehden tarinan alkukohtausten turhautuneesta ja hieman dekadentista dandystä, joka rakkauteen herättyään aloittaa miltei
samalla hengenvedolla myös itsetuhon tiellään.

   

Roolityö on parasta Hannu Lauria, kuin kaikkensa antavaa taiteilijan työtä.

   

Näistä kahdesta esitys saa laatunsa.

   

On ilo kertoa
myös tämä: Ensi-iltaseuralaiseni oli hieman yli parikymppinen nykynuori. Hän tiesi teatteriin tullessa yhtä vähän Hertasta
kuin Olavistakin. Ainakaan hänelle esitys ei ollut avainnäytelmä, saati sitten juorukokoelma.

   

Lumoava näytelmä, lumoavaa teatteria, huokaisi hänkin.

   

Se kertoo jotain perimmäistä kaupunginteatterin tulkinnan vetovoimasta ja hienon näytelmän osuvuudesta.