Arvio: Hertta ja Olavi
Hertan ja Olavin pienten väistöjen upea tiheys
Olavi Paavolaisen maine naistenmiehenä lienee varsin tuttu ainakin Helvi Hämäläisen julkisten tunnustusten kautta. Paavolainen oli intellektuelli maailmanmies, joka taisi hurmaamisen keinot. Vähemmän tunnetuksi on jäänyt hänen suhteensa kansanedustaja Hertta Kuusiseen.
Helsingin Kaupunginteatterissa on nyt mahdollisuus maistaa pala tuota salassa pidettyä suhdetta Juha Vakkurin kirjoittaman näytelmän Hertta ja Olavi kautta. Ja pala on herkullinen. Tällaista viivytetyn intohimon kuvausta en muista nähneeni.
Esityksen alkumusiikkina soi Tshaikovskin Jevgeni Onegin -oopperan Lenskin aaria, jossa päähenkilö tuskailee mennyttä nuoruutta ja rakkauden vaikeutta. Musiikilla lienee kaksinainen merkitys näytelmän musiikkivalintana. Toisaalta se purkaa vanhenevan ja luomisvoimansa kadottaneen Paavolaisen tuntoja, mutta osin vie vastaanottajaa itänaapuriin, minne Hertta Kuusisella taas on tärkeä side. Ja Tshaikovskiin näytelmä myös päättyy, kehä umpeutuu.
Tapahtumat alkavat Paavolaisen ja hänen psykiatrinsa pitkällä dialogilla, jossa päähenkilön suhde sanoihin ja niiden merkityksiin konkretisoituu. Miehen katse ja tuntosarvet ovat herkillä. Sielun repeytymistä annetaan häivähdys unien tulkinnan kautta. Äidin pojalla on pitkä matka miehen maailmaan.
Pekka Laihon psykiatrin viisaiden katseiden ja ilmeiden tarkkuus sekä vähäeleisyys korostavat koko näytelmän kaaren pienten liikkeiden merkityksellisyyttä. Jo alkukohtauksen pitkien taukojen aikana mitataan henkevyyden tasoa, jolla Vakkurin näytelmä liikkuu.
Oskari Torvisen upea lavastusratkaisu rakentuu Paavolaiselle tärkeitten asioiden sisäisiksi kuviksi. Eduskuntataloon viittaavat rakennelmat ovat kireiksi pingotettujen köysien edustalla. Näyttämäkuva on kuin hermostollinen viritys, jonka seassa Paavolaisen on oma paininsa käytävä.
Maija Pekkasen puvustus tyylittelee lavastuksen niukkuuden rinnalla tasaveroisena. Modernismin henki huokuu puhtaana.
Pakahduttavaa dialogia
Hannu Laurin Olavi Paavolainen on antautuva työ, jossa tarkka ajoitus yhdistyy heittäytymisen upeaan mielettömyyteen. Ivallinen, lempeä, anova ja itseään tarkkaileva mies huojuu luomisentuskan ja tunne-elämän ristiriitojen aallokossa. Silver Gin pehmentää mustien päivien terävimpiä särmiä. Naiset kutsuvat sankariaan seireenien lailla.
Laurin uupuva prinssi on herkkyydessään henkeäsalpaava roolityö.
Petteri Sallisen ohjausjälki on tiheätunnelmainen ja mukaansa imaiseva. Se ei päästä tunteita valloilleen näkyvinä, ja siinä juuri sen vahvuus. Lähes kosketusten, lähes suudelmien, mutta viime hetkellä väistettyjen tekojen merkitys toistaa salassa pidetyn suhteen padottujen tunteiden teemaa.
Risto Heikkerön valaistus elää tiiviinä tunnelmien mukaan. Pehmeät punavihreät muodot vuorottelevat terävien sinipunaisten jääpiikkikuvioiden kanssa.
Varsinainen draamallinen jännite on Hertan ja Olavin suhde, vaikka rinnalla kulkeekin Radioteatterin nuoren Railin läsnäolo Paavolaiseen rakastettuna.
Satu Silvon Hertta antautuu suhteeseen järjen ja tunteen rohkealla otteella. Aikuinen nainen kokee Paavolaisen koskettamana ensimmäistä kertaa eroottisuuden kaikennielevän voiman ja ottaa sen vastaan poliittisista ristiriidoista huolimatta.
Hertan ja Olavin toisiinsa kietoutuneisuus ei ole vankilamainen side, vaan ymmärrystä ja lempeää viisautta täynnä. Intohimo jätetään näyttämättä, mutta se on kaikkialla läsnä. Laurin ja Silvon dialogi kulkee terävänä ja odotuksia herättävänä.
Sari Haapamäki ei aivan yllä muiden näyttelijöiden intensiteettiin ja hänen Railinsa on paikoin paperinmakuinen.
Kokonaisuutena näytelmä on kauden ehdoton tapaus. Ei välttämättä henkilöidensä todellisuuden vuoksi, vaan nimenomaan draamallisen jännitteensä vuoksi. Kaunis, ehdottoman viisas näytelmä.
PIRJO PUUKKO
Juha Vakkuri: Hertta ja Olavi. Ohjaus: Petteri Sallinen. Lavastus: Oskari Torvinen. Puvut: Maija Pekkanen. Valot: Risto Heikkerö. Äänet: Antero Mansikka. Rooleissa: Hannu Lauri, Satu Silvo, Pekka Laiho ja Sari Haapamäki. Ensi-ilta Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 13.3.2003.