Saavutettavuustyökalut

Arvio: Kuka lohduttaisi Nyytiä?

Lauri Meri – Helsingin Sanomat – 3.4.2004

 

Mörkökin kaipaa turvallista
ystävää

Helsingin Kaupunginteatterissa nähtiin toissa
keväänä sellainen hämmästyttävä asia kuin Tove Janssonin
näytelmän suomenkielinen ensiesitys. Janssonin ainoaksi näytelmäksi jäänyt
Muumit kulisseissa on vuodelta 1958. Nyt kaupunginteatteri turvautuu
jälleen Janssonin pitkäaikaiseen ystävättären Birgitta
Ulfssoniin
ja nostaa esiin tarinan Nyytistä ja Tuitusta, kahdesta
lohtua kaipaavasta yksinäisestä. Ulfsson sovitti Janssonin kuvakirjan Kuka
lohduttaisi Nyytiä?
alun perin vuonna 1986 Göteborgin Folksteaternille
yhdessä Lena Fridellin kanssa.

   Aluksi kuitenkin esitetään
Erna Tauron säveltämiin Janssonin runoihin perustuva
Pikku niin ja näin kabaree. Se käsittelee teatterin taikaa,
tosin intiimimmin ja ihmisläheisemmin kuin teatterin maailmaan sijoittunut
Muumit kulisseissa. Näyttelijät esittävät pieniä temppuja ja loistavat
erityisesti silmänkääntötempuissa. Taito on tärkeää, mutta vaikutelma
tärkeämpää. Kabareessa kerrotaan lisäksi unia, vaan se jääköön
yllätykseksi.

   Birgitta Ulfsson on
ohjaajana luonut ihanan lämpimän ja levollisen tunnelman myös tämänkertaiselle
sukellukselle Janssonin maailmaan. Vaikeitakaan asioita ei karteta, mutta ne
maltetaan kohdata rauhallisesti.

   Kuka lohduttaisi Nyytiä? on esityksenä
tärkeä jo tunnelmaltaan, saati tarinaltaan.

   Maailma, jossa Nyyti ja Tuittu
taivaltavat yksinään, kuvataan Studio Elsan laajalla näyttämöllä ennen kaikkea
avoimeksi paikaksi. Pelon aiheet eivät väijy ympäristössä, vaan asuvat ihmisessä
itsessään. Näyttämö on lavastettu graafisen ilmavasti Janssonin henkeen.
Väriläikkinä kirjavat silkkikankaat, joista loihditaan esille lohtua etsivien
sankareiden onnenhetket: aaltoileva meri ja kukkaketo.

   Reidar Palmgren, joka
paljastuu taitavaksi laulujen tulkitsijaksi jo alun kabareessa, tekee varmasti
elämänsä roolityön. Palmgren on arkana ja vetäytyvänä Nyytinä suorastaan
paradoksaalisen valloittava. Suurta laukkuaan urheasti paikasta toiseen
kantavassa Nyytissä on senlaatuista selkeyttä, että henkilökuvasta avautuvan
tarttumapinnan suorastaan kuulee imevän yleisöä puoleensa. Nyytin laulu nopeine
lakonisine välikommentteineen on esityksen ehdoton helmi.

   Toinen mykistävä
hetki nähdään, kun tarinankertojaa herttaisesti esittävä Mari
Vainio kietoutuu mustaan harsoon ja aloittaa Mörön
valituslaulun. Pienimmät katsojat seurasivat esitystä totisina, mutta kenenkään
en huomannut suoranaisesti pelänneen. Vainion esittämissä lauluissa ei ole sitä
räväkkyyttä, jolla Petriikka Pohjanheimo hoiti Miisa
oopperaparodiat Kaupunginteatterin edellisessä
Jansson-satsauksessa.

   Milka Ahlrothin
runotyttö Tuitussa on samaa koristelematonta välittömyyttä kuin Palmgrenin
Nyytissä, vaikka tyttö lopulta ripustaakin helmet kaulaansa saadessaan tilaa
herkän naiselliselle puolelleen. Ahlrothin tomeralla Tuitulla on tärkeä
esikuvallinen tehtävänsä, mutta persoonana Tuittu jää armotta Nyytin varjoon,
siitä huolimatta, että sovitus on lisännyt hänen osuuttaan tarinassa. Tärkeintä
esityksessä on kuitenkin kokonaishenki ja tunnelma. Esitys arvostaa lasta ja
pyrkii luomaan todellista yhteyttä. Mitään ei tyrkytetä, eikä myöskään
myydä.

   Tove Janssonin seurassa on turvallista
olla.