Arvio: Kuka lohduttaisi Nyytiä?
Nyytin
vatsaa vapisuttaa, kun mörkö ulvahtaa
”Olipa kerran pikku Nyyti nyytiäinen, hän ihan yksin asui taloaan ja talo oli
myöskin yksinäinen. Siis kaksin kerroin yksin peloissaan hän sytytteli yöllä
lamppujaan ja ryömi peiton alle vinkumaan, kun kuului hemuleitten tassuttelu
tiellä ja mörkö huusi pimeässä siellä.”
Tove Janssonin kirja Kuka lohduttaisi Nyytiä? on puhki luettu ja
osaan sen melkein ulkoa.
Kaupunginteatterin Studio Elsassa Leena Fridellin ja Birgitta
Ulfssonin dramatisoima satu puhkeaa elämään hellyttävänä. Se on myös
kiitettävästi mitoitettu pienimmille katsojille, jotka ovat ehkä ensimmäistä
kertaa teatterissa. Esitys kestää väliaikoineen vain puolitoista tuntia. Aluksi
nähdään Pikku niin ja näin kabaree, jossa näyttelijät tulevat tutuiksi,
lauletaan muumimaailman lauluja ja pidetään valot turvallisesti päällä.
Lapset saavat kuulla, että teatteri on paikka, jossa aikuisetkin voivat
leikkiä. Malliksi leikitään unileikkiä: pari pientä katsojaa kertoo unensa ja
näyttelijät näyttelevät ne. Ensi-illassa tarvittiin muun muassa ilkeä
matematiikan opettaja, oppilas ja hänen lattialle valahtava silmänsä sekä
muutama haamu. Riskialtis osio, mutta toimi tässä hyvin ja hauskaa oli.
Reidar Palmgren oli viehkon miehekäs Nyyti ja Milka Alroth sinne
tänne lepattava pelokas Tuittu. Kertojana sekä mörkönä toimi Mari Vainio.
Kertojaa tarvitaankin, sillä sadussa ei monta repliikkiä ole. Laulut täydentävät
kertomusta ja kaikki laulavat hyvin. Eihän sitä voinut kuin nauraa, kun Nyyti
lopetti mahtipontisen maailman kiertämisen ja oli äkkiä niin mahdottoman
rohkeaa, ettei ollut nahkoihinsa mahtua. Näytelmän Tuittu on rohkeampi ja
juonimpi kuin kirjassa, hän kiinnostuu Nyytistä jo etukäteen ja ikään kuin
antautuu yksinäisen peikon pelastettavaksi. Ja mörkö valittaa mustien harsojen
alla tosi hyytävästi, yksinäisyyttään hänkin: ”Mörköä toista etsin, yhtä jäisen
hyytävää.” Mari Vainio näyttää onneksi lapsille heti, että mörkö olikin vain
syliin mahtuva harsomytty.
Näyttämösatu elää Ann Granhammerin yksinkertaisen tyylikkäissä
lavasteissa. Värit ovat selkeitä ja valoilla saadaan aikaan huikea tähtiyö,
silkkinen aaltoileva meri, auringonnousut ja laskut ja hemuleitten puiston
kieppuvat karusellit.
Kuka lohduttaisi Nyytiä? on hyvin uskollinen kirjalle ja kertoo aikuisellekin
tarpeellisesta asiasta: pelon ja yksinäisyyden tunnustamisesta, sen
läpielämisestä ja voittamisesta. Kun kaksi lohduttaa toisiaan, ei ole enää
mitään pelättävää.