Arvio: Kadonnut Pihlaja
Pihlaja katosi, satu löytyi
Teatterin ystävä oli sekä sananmukaisesti että kuvaannollisesti lämpiössä seuratessaan Helsingin Kaupunginteatterin lastennäytelmän Kadonnut Pihlaja ensiesitystä. Niin syliintuleva oli sekä esitys että sen lapsiyleisö.
Pienen alkujännityksen lauettua kuului katsojajoukosta ensin yhden pikkutytön spontaani kikatus, ja sen jälkeen rohkenivat muutkin heittäytyä mukaan tarinaan täysillä.
Luulenpa, että nuoret näyttelijät Sari Haapamäki ja Sami Hokkanen pääsivät näin varsin havainnollisesti perille siitä, mitä estraditaide onnistuneimmillaan voi olla. Niin ruokkivat toinen toistaan näyttämö ja katsomo. Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa…
Välittömän, ihastuneen palautteen esiintyjät myös ansaitsivat, sillä antautuneempaa sadun kerrontaa on vaikea kuvitella. Eläytyminen, muuntautuminen, repliikkien aavistuslähdöt, liikunnallisuus ja musikaalisuus, kaikkeen siihen taivuttiin hurmaavasti ja vieläpä erinomaisin pantomiimivalmiuksin.
Maineikkaan ruotsalaisen ohjaajan Peter Engkvistin ja tiimin välinen yhteistyö on napsahtanut kakistelematta kohdalleen ja ideat poikineet prosessiin edetessä uusia.
Kyseessä on kertomus pikkutytöstä Pihlajasta – Pihlasta – ja hänen isästään, jotka joutuvat eroon toisistaan. Isä etsii, on hädissään ja onneton, mutta ei lannistu vaikkei hakeminen heti tuotakaan tulosta.
Apua ja neuvoja hän saa metsän eläimiltä ja vieläpä puulta sekä tulelta.
Vastavuoroisuus on valttia ja omatoimisuus avainasemassa, niin kuin voi arvata jos kuulee miehen joutuvan tuuraamaan lintuemoa hautomisessa ja sammakkoäitiä uimaopettajan tehtävässä ruokkimisesta nyt puhumattakaan.
Vaikka asia on vakava ja sen antamissa opetuksissa varteenotettava sisältö, tapa millä se kerrotaan on sekä viihdyttävä että palkitseva. Haapamäki ja Hokkanen valloittavat aitoudellaan ja notkeudellaan – sanan laajassa merkityksessä.
Oivalluksen ilo suorastaan säteilee salissa. Ei paljon auta, jos sanot olevasi tuli, jos et näytä liekeiltä tai puu, jollei koko olemuksesi jähmety jäykäksi ja runkosi natise. Rupeapa linnunmunaksi ja siitä pian kuoriutuvaksi poikaseksi…
”Mielikuvitteleminen” ei ole vaikeata lapselle, jonka leikeissä sillä on pääosa, ja vanhemmat voivat suhtautua siihen vaikkapa stressinlaukaisijana. Toimii.
Näyttämökuvana on metsä, jonka jokaisen puun juurella varmaan kasvaa tarina, puvustuksessa lystisti kansansadun piirteitä, musiikissa iloa ja liikkellepanevana voimana rytmi, joka liikuttelee lavanvaltaajien töppösiä ja pompahtaa lystisti takaisin katsomosta.