Saarikoski oli ihan oma isminsä

Nuori runoilija (Oskari Katajisto) ryyppää ja painaa duunia
Helsingin kaupunginteatterin näytelmässä Omaksi kuvakseen. Toverit (Sami
Hokkanen) kantavat lisää viinaa. STEFAN BREMER

Helsingin kaupunginteatterin Omaksi kuvakseen näyttää yksityisen puolen
Pentti Saarikoskesta
TEATTERI
Kuten hyvin tiedetään, teatterin tekeminen
historian suurmiehistä ja -naisista on vähintäänkin ongelmallista. Näin etenkin
silloin, kun henkilö on lähihistoriasta ja hyvin tunnettu. Voiko olla edes
teoreettisesti mahdollista tiivistää tuhansien sivujen elämäkertatieto parin
tunnin näytelmäksi?
Ei. Kyse on aina valinnoista, tulkinnoista ja
rajauksista, joiden oikeutuksista voidaan kiistellä loputtomiin. Näin on myös
Helsingin kaupunginteatterin näytelmässä Omaksi kuvakseen.
Se, joka tulee
Helsingin kaupunginteatterin pienelle näyttämölle etsimään selitystä tai
biografista kokonaiskuvaa liki myyttiset mitat saavuttaneesta ilmiöstä nimeltä
Pentti Saarikoski, joutuu todennäköisesti pettymään. Sen sijaan näemme
näytelmän, joka kiinnittyy nuoren taiteilijaneron kautta ennen kaikkea
olemassaolon ongelmaan. Tätä tarkoitusta Tuija Töyräksen käsikirjoittama ja
ohjaama näytelmä palvelee hyvin.
Millä Pentti selittyy?
Omaksi kuvakseen
rajaa näkökulmakseen nuoren Pentti Saarikosken elämän henkilökohtaiset
vaikuttimet. Kirjailijan poliittisia motiiveja ja suhteita muihin aikalaisiin
näytelmä käsittelee vain viitteellisesti.
Vuosi on 1962, 25-vuotias avoimen
alkoholiongelmainen Pentti on päätynyt Kupittaan mielisairaalan pahnoille
”rauhoittumaan”. Lääkäri yrittää tehdä analyysia, mutta Pena kärttää
kirjoituskonettaan. James Joycen Odysseus odottaa kääntäjäänsä.
Takaumien
kautta näytelmä käy läpi Saarikosken lapsuutta ja varhaisnuoruutta. Näemme
ympäristöönsä nähden liian lahjakkaan pojan, joka yrittää ”lukea itsensä
maailman läpi”, päästä perille ympäröivän yhteiskunnan arvoituksista antiikin
sankareiden ja suurten filosofien kautta sen sijaan, että todella upottaisi
itsensä keskelle maailmaa.
Ankaran uskonnollisessa kodissa kehittyy
monitahoinen runoilijanero, josta ei ole muiden ihmisten seassa
eläjäksi.
Jossakin määrin taudinkuvan selittäväksi tekijäksi näyttää nousevan
Saarikosken ylimielisen isän (Seppo Maijala) julmuus ja kaksinaamainen
moralisointi, mutta ei Penttiä pelkällä Oidipuksella selitetä.
Omaksi
kuvakseen näyttää sanovan, että Saarikosken ongelmana oli nerous, joka ei
sallinut minkään maailmanselityksen nousta oman monumentaalisuutensa
yläpuolelle.
Saarikoski palvelee lopulta aina ensisijaisesti omaa
tarkoitustaan, mutta toisin kuin aito narsisti, hän katselee itseään ja omaa
elämäänsä liian tarkasti, on jatkuvasti tietoinen ihmisen olemassaolon
perimmäisestä järjettömyydestä. Nuori mies luo runoilija Pentti Saarikosken
omaksi kuvakseen, mutta tuo kuva on sittenkin vain pirstaleinen heijastus,
epätodellinen ja jatkuvasti vääristyvä minuuden representaatio.
Kekseliäs
sovitus
Töyräksen ohjaus on huomattavan näyttämöllinen, ottaen huomioon, että
näytelmässä kuullaan paljon myös puhdasta runomatineaa. Vaikka
näyttämösymboliikka kaikkine kirjaportaineen ja lentolaitteineen vaikuttaa
väliin jopa liian nokkelalta, palvelee ohjaajan ja lavastaja Tina Jokitalon
kekseliäisyys sittenkin hyvin tarkoitustaan.
Näytelmä etenee verkkaan,
mielisairaalan toimiessa kehyskertomuksena. Alkuun tempo tuntuu jopa
laahaavalta, mutta lopulta ohjauksen runollisuus sekä historian ja mielikuvien
sekoittuminen todellisuuteen alkavat oudosti viehättää.
Omaksi kuvakseen
tuntuu hymyilevän itselleen, elämällekin. Näkökulma on selvä: Platon, Dionysos
ja sinne tänne ripoteltu jumalhämärä selittävät tätä Saarikoskea enemmän kuin
Marx, Engels ja 1960-lukulainen kulttuuripolitiikka.
Jokitalon peruslavaste
on yksinkertainen mutta toimiva, kaksi ovea, yksi sänky ja yksi keskeltä aukeava
suuri seinä, joka toimii myös valkokankaana. Projisoinneilla näytelmän joihinkin
jaksoihin luodaan hyvin elokuvamainen tunnelma.
Hallittu tulkinta
Oskari
Katajisto tekee hienoa työtä näytelmän pääroolissa. Rinnalla kulkee koko kaksi
ja puolituntisen ajan Pekko Pulakan viattomasti näyttelemä runoilija
lapsena.
Saarikoski olisi helppo latistaa juopoksi taiteilijastereotyypiksi,
mutta tähän Katajisto ei sorru. Tulkinta on lopulta melko hallittu ja fyysinen,
Saarikoskesta tulee ennen kaikkea maaninen työnarkomaani, joka ei isänsä ikeen
alta päästyään enää aseta kyseenalaiseksi rooliaan runoilijana ja klassisen
kirjallisuuden kääntäjänä.
Tämä on hänen missionsa, mutta mitä tekemistä
sillä on ympäröivän yhteiskunnan kanssa? Ei paljoa, nuori Saarikoski ei pääse
todelliseen kontaktiin maailmansa kanssa, vaikka siittää sille
lapsiakin.
Vasemmiston lemmikkinä hän on aivan yhtä hämillään. Ei
Saarikoskesta ollut kunnon kommunistiksi, taipumaan jonkun aiemmin keksimiin
teorioihin. Hän oli itse ihan oma isminsä.
Tuija Töyräs: Omaksi kuvakseen,
ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 21.10. Ohjaus: Tuija
Töyräs. Musiikki: Markus Fagerudd. Lavastus ja projisoinnit: Tina Jokitalo.
Puvut: Maija Pekkanen. Valot: Risto Heikkerö, Tina Jokitalo. ƒäni: Mauri
Siirala. Rooleissa: Oskari Katajisto, Pekko Pulakka, Seppo Maijala, Eija Vilpas,
Hannu Lauri, Marjatta Raita, Riku Kemppinen, Merja Pietilä, Sanna Saarijärvi,
Susa Saukko, Sami Hokkanen.