Arvio: Oscar ja Mamma Roosa
Elämästä ja kuolemasta syöpäsairaan lapsen silmin
Lapsi – 10-vuotias Oscar-poika – on pääosassa myös nyky-Ranskan ehkä merkittävimmän dramaatikon Eric-Emmanuel Schmittin (mm. Arvoituksellisia muunnelmia ja Vapaa-ajattelija) uutuusnäytelmässä, joka jo alun alkaenkin valmistui sekä romaaniksi että näytelmäksi. Schmitt kuuluu nykyisin luetuimpiin ranskalaiskirjailijoihin maailmassa ja hänen teoksiaan on käännetty 25 kielelle.
Nyt kun tarjolla on sekä kirja – Oscar ja Roosamamma (suom. Marja Haapio) – että Helsingin kt:n teatteriesitys Oscar ja Mamma Roosa (kääntäjänä Reita Lounatvuori), taiteenkuluttaja voi valita vapaasti kahden taidemuodon väliltä. Suositeltavaa on myös vertailu, sillä molemmat versiot ovat täyttä tavaraa.
Eija-Elina Bergholmin ohjaamassa teatteriesityksessä on yksi kertoja, Kristiina Elstelän näyttelemä Mamma Roosa, vanha nainen, joka käy sairaalassa ilahduttamassa lapsia värikkäine tarinoineen. Hän kertoo meille paitsi Oscarin ja tämän perheen myös oman tarinansa.
Elstelä on upea tulkitsija, joka onnistuu salamannopeasti leikkaamaan roolista toiseen ja tuo kuolemanvakavaan materiaaliin jopa pieniä paloja elähdyttävää sydämellistä huumoria.
Bergholmin yhdistelmä realismia ja sille vieraita aineksia toimii yllättävän hyvin, kiitos paitsi oivallisen Elstelän myös tanssija Jyrki Karttusen, joka loihtii meille mm. Oscarin parhaan ystävän, muutoinkin onnistuneen taiteellisen työn (lavastus ja puvut Sari Salmelan, valot ja projisioinnit Kimmo Karjusen, äänet Harri Ahposen käsialaa) ja hienon koskettavan musiikin (mm. Glassia ja Tsaikovskia).