Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Paratiisisaari

Kirsikka Moring – Helsingin Sanomat – 18.11.2006

ÖLJY TAHRAA PARATIISISAAREN

Juha Vakkurin uusi näytelmä
on kuin paratiisin Virginia Woolf


Näytelmän aihe on kärkevän ajankohtainen ja globaali.

Vastavoimat ovat selkeät. Voittajia ovat he, jotka haalivat omistukseensa maapallon energiavarat. Katoavia ovat elämänmuodot, joissa on tuhatvuotisin perintein yritetty elää tasapainossa luonnon kestokyvyn kanssa.

Juha Vakkuri on kirjoittanut uutuusnäytelmänsä Paratiisisaari omista havainnoistaan, Atlantin saaresta, jonka öljy tuhosi. Tragedia toistuu ja kertautuu parhaillaan kaikissa maanosissa, ja paratiisisaaren voi sijoittaa lähes mille merialueelle tahansa.


Näytelmässä kuvitteellista Sinceren saarta hallitsee perinteinen heimopäällikkö, kuningas Bukar, mutta ei kauan. Ennen kuin näytelmä on ohi, ovat saaren jo vallanneet amerikkalaisen öljy-yhtiön edustajat etujoukkonaan sotilaat.

Teatteriin palaa 1960- ja 1970-lukuja hereillä pitänyt poliittinen näytelmä, jota silloin kutsuttiin tendenssiteatteriksi. Erona on vain se, ettei Vakkuri tuo näyttämölle alkuperäiskansaa, joukkovoimaa. Kriisi kerrotaan valkoisten paratiisilaisten ja kuninkaan kautta. Pääroolin hotkaisevat saarelle muuttaneiden amerikkalaisten ja eurooppalaisten ihmissuhdesotkut.

Saaren yhteisönä nähdään viinalla läträävä öljyinsinööri, suomalainen taidemaalari hysteerisine vaimoineen, hollantilainen vapaaehtoistyöntekijä ja amerikkalaisten intressejä vahtiva tiedotuspäällikkö.

Vastakkain heitetään länsimainen rappio, viina, seksi ja öljy sekä perinteinen elämänmuoto. Draamaa saadaan hukuttamalla muutama känninen amerikkalainen. Ja lopulta
Aarno Sulkasen muhkeasti tulkitsema musta kuningas löydetään myrkkymamban pistoksen tappamana.

Näytelmän rakenne on sikäli hankala, että sivujuonet alkavat syödä päälausetta. Onko Sanna-June Hyden salkkarimaisesti näyttelemä rastatyttö Ella raskaana suomalaiselle Tatulle? Mikä on jenkki-Miltonin ja hysteerisen Sonjan suhde?

Vähän keinotekoisesti kuningas saadaan ujutettua näyttämölle suomalaisen taiteilijan mallina kertomaan saaren perinteistä.

Milko Lehto on ohjannut näytelmän ripeästi etenevänä ihmissuhdedraamana, jossa kyllä puhutaan paljon öljystä.
Satiirin sijaan ohjaus usein etenee kuin kyseessä olisi paratiisisaarelle sijoittuva Kuka pelkää Virginia Woolfia.

Aino Sepon Sonja on vaimona hyvin temperamenttisesti turhautunut, Seppo Maijalan ja Sanna Majurin amerikkalaiset hoitelevat tehtäviään hillitymmin.

Pekka Huotarin taiteilijan harteille on kuninkaan ymmärtäjänä pantu länsimainen omatunto. Niinpä hän on alati kovin tuskainen.

Aidointa paratiisisaarta on kohtausten väleihin sijoitettu etnohenkinen musiikki. Marraskuisen suomalaiskatsojan sielua lämmittää myös Risto Heikkerön turkoosinen valomaailma, joka pelastaa kitsilavastuksen tekopalmut ja styroksikalliot elämään.


Käsiohjelmassa siteerataan amerikkalaista Jared Diamondia. Hän puolustaa puhdasta öljyä. Kuka uskoo? Indonesian kansallinen öljy-yhtiö on paha. Hyvä on amerikkalainen Chevron, sama yhtiö, joka halusi vallata osan Barentsinmeren valtavasta kaasukentästä.

Siispä näytelmää tarvitaan kysymään, kenelle öljytuotot kuuluvat. Tai pohtimaan ”alkukantaisen” ja ”kehittyneen” kulttuurin olemusta. Kova väite on vaikkapa se, että lukutaito ei tee onnelliseksi.