Arvio: Elling
Jukka Kajava – Helsingin Sanomat – 25.9.2004
Maailma
on jo sellainen. Teatterikin taitaa olla jo sellaista, että näytelmä, joka
kertoo kanssaihmisen välittämisestä, on oitis voiton
puolella.
Studio Pasilan Elling on juuri sellainen näytelmä. Helsingin
kaupunginteatterin esityksestä poistuu hyvillä mielin. Sitä on sittenkin
olemassa ja kertomisen arvoisesti,
välittämistä.
Henri
Kapulaisen suomentama näytelmä perustuu Ingvar Ambjørnsenin Veriveljet-romaaniin.
Samasta aineistosta on valmistettu myös
norjalainen menestyselokuva, jota katseltiin kyynelet silmissä, milloin naurusta
itkua hyrskien, milloin myötätunnosta liikuttuen. Studio Pasilassa Tommi Auvisen ohjaama tulkinta on samaa maata, kaikessa
erilaisuudessaankin.
Esitys on ripeää ja
hauskaa teatteria, muttei liian hauskaa. Se on
tärkeää.
Erilaista on
se, että elokuva tietenkin selviää tehtävistään vähemmällä
näyttelemisellä kuin teatteri.
Hetken aikaa
Studio Pasilassakin pohtii, onko tässä kaikessa jotain hitusen liikaa. On siinä
elokuvaan verraten, mutta ei välttämättä teatterin
kannalta.
Jouko
Klemettilä tosin näyttelee Ellingin roolin kellosepän
tarkkuudella täpötäyteen yksityiskohtia. Toista selviytyjää, Kjell Bjarnea,
tulkitseva Tuomas Uusitalo on
työtavaltaan sikäli raikkaampi, että hän menee suoremmin asiaan, hyökkää
mutkittelematta ja tuulispäänä asiain
ytimiin.
Eroa näyttelijöiden välillä siis on,
muttei tipan vertaa haitaksi. Sitä paitsi Jouko Klemettilän ilmeikästä
tarkkuustyötä on mahdottoman hauska seurata. Ja onhan se kertovaa itse henkilön
suhteen. Kaiken lisäksi katsomoon sijoitettu Ellingin runokokouskohtaus on
Klemettilän kantavilla taiteilijan harteilla ylittämättömän
riemukas.
Olen näkevinäni Klemettilässä tulevan
Lasse Pöystin. Hän on taitoa,
läsnäoloa ja lämpöä tulvillaan.
Monille tuttu
tarina kertoo kahdesta mielenterveyshoidokista. He vapautuvat laitoshoidosta ja
saavat Oslon kaupungilta yhteisen asunnon. Nyt on voitettava pelot. On opittava
selviytymään siviilielämän vaatimuksista, yhdessä ja
erikseen.
Kamppailu on kovaa. Välillä mennään
pitkin seiniä. Pelkkä puhelimeen vastaaminen tuottaa miltei ylikäymättömiä
vaikeuksia.
Mutta he oppivat. Ja sen voi
paljastaa katsojan elämystä pilaamatta, että he myös selviytyvät haasteista,
joita sosiaalivirkailija, tarkasti hellyyttä ja ankaruutta annostava Eppu Salminen, kumppanusten tielle
heittää.
Kaksi onnistuu lentämään yli
käenpesän.
Jossain
määrin niin näytelmä kuin esityskin ovat vaikeuksissa loppunsa suhteen.
Tarinasta puuttuu se vaadittava vihonviimeinen uhkakynnys, jonka yli on vielä
päästävä lopullista vapautta
lunastettaessa.
Kerronta kulkee finaalissaan
liikaakin legatona ja kulkeutuu hieman syrjään keskusaiheestaan. Esityskin
menettää ripauksen puhtiaan ja
elinvoimaansa.
Kun kaikki lopulta on ohi,
kaikki on myös uskottavasti ja koskettavasti hyvin. Niin tämän tyyppisessä
kertomuksessa pitääkin tapahtua. Onnellinen loppu kannustaa ymmärtämään, mistä
Ellingissä on pohjimmiltaan kysymys: juuri siitä
välittämisestä.
Marjut
Toivanen on herkullinen komedienne näytelmän kolmessa
naisroolissaan, mutta erityisesti hemaisevana tarjoilijattarena läskisooseineen
kaikkineen.
Studio
Pasilassa asiat ovat hyvin. Kiviä taskussa
kerää yhä täydet katsomot. Arvelen, että Ellingistä tulee samanveroinen hitti. Temaattisesti näytelmät
liikkuvat samoilla yleisön rakastamilla apajilla. Teatterina ne ovat
laatuluokkaa.
<!–
–>
Kaksi lentää yli käenpesän
Studio Pasilan Elling-esitys kuuluu kauden
herkkuihin
 |
Axel Hellstenius, Ingvar Ambjørnsen, Petter Næss: Elling. Studio |
Maailmaon jo sellainen. Teatterikin taitaa olla jo sellaista, että näytelmä, joka
kertoo kanssaihmisen välittämisestä, on oitis voiton
puolella.
Studio Pasilan Elling on juuri sellainen näytelmä. Helsingin
kaupunginteatterin esityksestä poistuu hyvillä mielin. Sitä on sittenkin
olemassa ja kertomisen arvoisesti,
välittämistä.
Henri
Kapulaisen suomentama näytelmä perustuu Ingvar Ambjørnsenin Veriveljet-romaaniin.
Samasta aineistosta on valmistettu myös
norjalainen menestyselokuva, jota katseltiin kyynelet silmissä, milloin naurusta
itkua hyrskien, milloin myötätunnosta liikuttuen. Studio Pasilassa Tommi Auvisen ohjaama tulkinta on samaa maata, kaikessa
erilaisuudessaankin.
Esitys on ripeää ja
hauskaa teatteria, muttei liian hauskaa. Se on
tärkeää.
Erilaista on
se, että elokuva tietenkin selviää tehtävistään vähemmällä
näyttelemisellä kuin teatteri.
Hetken aikaa
Studio Pasilassakin pohtii, onko tässä kaikessa jotain hitusen liikaa. On siinä
elokuvaan verraten, mutta ei välttämättä teatterin
kannalta.
Jouko
Klemettilä tosin näyttelee Ellingin roolin kellosepän
tarkkuudella täpötäyteen yksityiskohtia. Toista selviytyjää, Kjell Bjarnea,
tulkitseva Tuomas Uusitalo on
työtavaltaan sikäli raikkaampi, että hän menee suoremmin asiaan, hyökkää
mutkittelematta ja tuulispäänä asiain
ytimiin.
Eroa näyttelijöiden välillä siis on,
muttei tipan vertaa haitaksi. Sitä paitsi Jouko Klemettilän ilmeikästä
tarkkuustyötä on mahdottoman hauska seurata. Ja onhan se kertovaa itse henkilön
suhteen. Kaiken lisäksi katsomoon sijoitettu Ellingin runokokouskohtaus on
Klemettilän kantavilla taiteilijan harteilla ylittämättömän
riemukas.
Olen näkevinäni Klemettilässä tulevan
Lasse Pöystin. Hän on taitoa,
läsnäoloa ja lämpöä tulvillaan.
Monille tuttu
tarina kertoo kahdesta mielenterveyshoidokista. He vapautuvat laitoshoidosta ja
saavat Oslon kaupungilta yhteisen asunnon. Nyt on voitettava pelot. On opittava
selviytymään siviilielämän vaatimuksista, yhdessä ja
erikseen.
Kamppailu on kovaa. Välillä mennään
pitkin seiniä. Pelkkä puhelimeen vastaaminen tuottaa miltei ylikäymättömiä
vaikeuksia.
Mutta he oppivat. Ja sen voi
paljastaa katsojan elämystä pilaamatta, että he myös selviytyvät haasteista,
joita sosiaalivirkailija, tarkasti hellyyttä ja ankaruutta annostava Eppu Salminen, kumppanusten tielle
heittää.
Kaksi onnistuu lentämään yli
käenpesän.
Jossain
määrin niin näytelmä kuin esityskin ovat vaikeuksissa loppunsa suhteen.
Tarinasta puuttuu se vaadittava vihonviimeinen uhkakynnys, jonka yli on vielä
päästävä lopullista vapautta
lunastettaessa.
Kerronta kulkee finaalissaan
liikaakin legatona ja kulkeutuu hieman syrjään keskusaiheestaan. Esityskin
menettää ripauksen puhtiaan ja
elinvoimaansa.
Kun kaikki lopulta on ohi,
kaikki on myös uskottavasti ja koskettavasti hyvin. Niin tämän tyyppisessä
kertomuksessa pitääkin tapahtua. Onnellinen loppu kannustaa ymmärtämään, mistä
Ellingissä on pohjimmiltaan kysymys: juuri siitä
välittämisestä.
Marjut
Toivanen on herkullinen komedienne näytelmän kolmessa
naisroolissaan, mutta erityisesti hemaisevana tarjoilijattarena läskisooseineen
kaikkineen.
Studio
Pasilassa asiat ovat hyvin. Kiviä taskussa
kerää yhä täydet katsomot. Arvelen, että Ellingistä tulee samanveroinen hitti. Temaattisesti näytelmät
liikkuvat samoilla yleisön rakastamilla apajilla. Teatterina ne ovat
laatuluokkaa.
Jukka
Kajava
Kajava
–>
Helsingin
Sanomat