Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Henki

Päivi Sumsa – Secretarius – 6.6.2001


Ole lähellä, lähimmäinen

Vahvuus ei auta mitään, kun peiton alta hiipivät pelko ja ahdistus. Pelko oman kuoleman kohtaamisesta on aivan erilainen tutkimus kuin kuolemasta puhuvien runojen tutkiminen. Miksi ihminen oppii vasta, kun itse joutuu kokemaan?

Syöpään sairastuu vuosittain n. 10.000 miestä ja 11.000 naista. Miesten yleisimmät syövät ovat eturauhassyöpä ja keuhkosyöpä. Naisilla puolestaan rintasyöpä johtaa tilastoa kirkkaasti. Kirkkaus, joka häikäisee silmämme, jopa sokeuttaa ne. Emme tutki rintojamme, vaikka meille on asiaa järjellä perusteltu, ja saatamme jopa jättää väliin mammografiaseulonnat, sillä on kiireisempää tekemistä. Syöpälääkärin vastaanotolla potilaiden ikäjakauma pistää silmään: myös parikymppinen nainen istuu hiljaa odottamassa tuloksia. Järjellä ja syövällä on hyvin vähän tekemistä keskenään ainakin silloin, kun syöpään sairastuu.


Älä hylkää sairasta

Yhteiskunnassamme vallitsee terveyden ihanne. Mitäs pahaa siinä on? Ihmiset huolehtivat terveydestään ja satsaavat siihen eri tavoin huomattavia summia. Yritykset haluavat edistää työntekijöidensä terveyttä ja työkykyä. Työelämässä näkyvät ja menestyvät terveet. Vakava sairaus on asia, joka mieluusti siirretään syrjään niin omassa mielessä kuin keskustelussakin. On kiusallista puhua sairaudesta eikä sairaaseen osata oikein luontevasti suhtautua. Sairas jää yksin harvojen tosiystävien sekä hoitohenkilökunnan huomaan ja siirtyy pian omaan lokeroonsa sairastavien osastolle. Osastolla elämä pysähtyy. Aika polkee paikallaan tai venyy mahdottomiin mittoihin. Jos sen ajan viettää vielä epävarmuudessa, epätietoisuudessa, peloissa ja kivuissa, voi vain aavistaa, miten pitkäksi voi sekuntikin venyä. Jokainen vierailija, todellinen välittäjä on tarpeen.


Potilaan lujuudesta kuolemanpelkoon

Margaret Edsonin näytelmä ”Henki” sai kantaesityksensä maaliskuun lopussa Helsingin kaupunginteatterissa. Näytelmän päähenkilö Vivian Bearing (Miitta Sorvali) sairastuu munasarjansyöpään, ja tapahtumat sijoittuvat sairaalaan. Näyttämölle tuodaan niin hoidot ja hoitajat kuin kivut ja katkeruus. Vivian on opettaja, professori, joka opettaa englantilaista runoutta. Hän on perehtynyt John Donnen runoihin, joissa puhutaan kuolemasta. Vivian on luja ja kestää mustalla huumorillaan rankan roolinsa koekaniinina; hoitavat lääkärit nimittäin tekevät syöpätutkimusta.


Ei latinaa vaan läheisyyttä

Näytelmä kritisoi myös lääkärien suhtautumista potilaaseen, ja se sopisikin erinomaisesti nykyisten ja tulevien lääkärien opetusohjelmaan. Joka päivä potilaalta kysytään, miten täällä voidaan. Kysytään jopa, onko kipuja, kun vastaus pitäisi tietää kysymättäkin. Potilas on diagnoosi, hoidon kohde ja tutkimuksen kohde. On kiusallista, että matkalla suureksi tutkijaksi on pakko kohdata ihmisiä, tuskailee nuori apulaislääkäri (Kristo Salminen). Hoitaminen ja välittäminen, ihmisen huomioiminen sairauden takaa jää hoitajille. Kumpi mahtaa olla potilaalle tärkeämpää?

Äidilleni tehtiin keväällä rinnan poisto rintasyövän takia. Hän kehui, miten hoito on järjestetty osastolla, jossa syöpäleikkauksia tehdään. Päivittäin töissä on ns. omahoitaja, jonka puoleen voi kääntyä kaikissa sairauteen ja leikkaukseen liittyvissä asioissa. Hänen osastollaan se oli mieshoitaja, jonka auttavaisuus ja perehtyneisyys syöpäpotilaiden hoitoon nousi ylitse aiempien sairaalakokemusten. Myös kirurgi oli mukava mies. Sitä asiaa äiti muisti kehua kaikille. Lääkärin tieteellinen ammattitaito jäi toissijaiseksi. Lääkäri oli ihminen, joten potilaskin saattoi olla ihminen.


Uskalla kohdata kuolema

Vivianin älyllinen nokkeluus eikä lujuuskaan auta loputtomiin; sillä ainoastaan peittää alleen kuolemanpelon ja pelon siitä, mitä on ja kokee ennen kuolemaansa. Onko vanhuuden kuolemanpelossa enemmän kyse siitä, että pelätään, mitä ennen kuolemaa tapahtuu, miten paljon joutuu kärsimään, miten kuolema tulee? Syöpä on näytelmässä vain tapa kuolla, ei itse pääaihe, mutta erittäin oivallisesti valittu. Sen lisäksi, että syöpä on monen kohdalle jollain tavalla osuva sairaus, se on myös ainutlaatuinen elävä solu: saadessaan vapaasti kasvaa se ei kuole vaan elää ikuisesti.

Vivian taistelee sytostaattihoidon ja hallitsemattoman syövän etenemisen läpi kohti peruuttamatonta totuutta. Hän ei kuulu voittajiin. Vai voittaako hän sittenkin? Oppiessaan tuntemaan tuon itseään syövän taudin suosiollisella avustuksella tutkimansa runot uudelleen hän tavoittaa myös lohdun kuolemassa. Sitkeän hoitajattaren (Petriikka Pohjanheimo) avulla hän saa armon kuolla, ja satu siivittää hänen sielunsa matkalle ikuiseen lepoon.


Teatteriterapiaa ja avointa keskustelua

Katsomosta poistuvat ihmiset eivät turhia pulise, joku tarvitsee myös nenäliinaa. On parempi tuoda kipeät ja vastenmielisetkin asiat esille kuin haudata ne terveen ja normaalin arkielämän touhujen alle. Teatterin voima on tölväistä ihmiset vuoroin röhönauruun ja hiljaiseen itkuun. Turvalliseen katsomoon voivat tulla syövän kokeneet, läheltä seuranneet, läheisensä menettäneet ja erityisesti ne, joille nämä asiat eivät ole vielä osuneet kohdalle. Kuten ei vakavasta sairaudesta, ei kuolemastakaan puhuta, ei omasta eikä läheisten. Ihmisten välittäminen on kuitenkin suurin voima surevalle. Parasta, mitä voimme toisillemme antaa, on välittää. Teatteriterapian lisäksi meidän olisi syytä sallia keskustelunaiheiksi myös ikävät asiat eikä aina huitaista ne ohi sanomalla ”jopas meni jutut synkiksi”. Surutyössä tai sairauden peloissa ei aina jaksa puhua, mutta tieto siitä, että tarvittaessa lähellä on välittävä ihminen, auttaa jaksamaan. Sillä lopultahan kuolema ylikorostettuine mahtineen on vain pilkku, joka erottaa elämän iankaikkisesta elämästä.


”Kun uni on ohi, iäti valvotaan
ja kuolema lakkaa, käyt kuolema kuolemaan.”

John Donne