Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Ne kahdeksan valittua

Kaarina Naski – Länsi-Uusimaa – 21.03.2005

Kahdeksan kohtaloa latautuneesti Helsingin Kaupunginteatterissa

Kansan yhteisellä omallatunnolla – jos sellainen on – olisi syytä hälyttää ajantasaisesti, mutta viimeistäänkin erinäisiä historiallisia vaiheita analysoitaessa. Kirjailija, professori Heikki Ylikankaan uusi näytelmä Ne kahdeksan valittua menee kauas ajassa taaksepäin ja ottaa luupin alle erään tapahtuman, jota on pidettävä häpeäpilkkuna Suomen historiassa. Nimittäin 6.11.1942 maamme hallitus luovutti saksalaisille kahdeksan Suomessa tuolloin oleskellutta juutalaispakolaista, joukossa myös lapsia. Kollektiivista omaatuntoa ei päästä helpolla se tieto, että vain yksi luovutetuista säilyi hengissä.

Näytelmän synnyn taustalla on pari vuotta sitten ilmestynyt Elina Sanan teos Luovutetut. Kirjaa saatteli iso kohu, joka vauhditti paitsi perusteellisen tutkimuksen aiheesta myös sen fiktiivisen käsittelyn. Näyttämöteoksen kantaesitys oli kevättalven odotettu kulttuuritapaus.

Ne kahdeksan valittua hakee selityksiä, näyttää päättäjien umpikujan ja kulkee kuin varpaillaan yli hautojen. Seuraako sellaisesta ymmärtämys? Siihen on jokaisen vastattava omakohtaisesti.

Dramaatikolla on ennestään vakuuttavaa näyttöä faktan ja fiktion yhdistämisestä, ja rakenteellisesti tämäkin tarina toimii hyvin. Historialliset henkilöt on rajattu tarkoin, juoni polveilee jännitysnäytelmän tapaan.


Vaikka totuus on kylmä, osallisina ratkaisussa olleet ihmiset eivät ole kylmäkiskoisia.

Tapahtumien kulkuun vaikuttavaksi nostetaan tunnetun lakimiehen Paavo Kastarin ja neuvostodesantti Kerttu Nuortevan romanssi.

On hyvä, että ohjaus on uskottu uuden sukupolven edustajalle. Nuoret pystyvät katsomaan asioita etäämpää ja asettamaan näyttämöepisodit tarvittaessa myös rohkeammin vastavaloon. Ahdistus jonka historiankulku tuottaa ei voi jäädä teatterin ainoaksi anniksi, vain yleisölle siirrettynä. Inhimillisten ja ajattomien koomisten piirteiden kohtaaminen roolihenkilöiden käytöksessä on katsojalle elämyksellistä silloinkin ja eritoten silloin kun toimitaan muutoin varsin vakavissa viitekehyksissä.

Milko Lehto ohjaajana onnistuu mielestäni rakentamaan vauhdikkaan teatteriesityksen vaikka se sitten tapahtuisikin roolihenkilöiden näköiskuvia retusoimalla. Kirjailija Hella Wuolijoki esimerkiksi tuskin oli missään tilanteissa sellainen kimeä-ääninen eukkohahmo kuin minkä Leena Uotila hänestä muokkaa, yhtä vähän kuin Heinrich Himmler karrikatyyri, jollaisen Jouko Klemettilä Saksan poliisivoimien päälliköstä leikitellen taituroi, mutta kuitenkin kysymys on varsin eloisista roolisuorituksista.

Puhumattakaan sitten Jari Pehkosesta, joka laittaa koomikon taitonsa likoon luonnostelemalla arvostetusta oikeustieteilijästä Paavo Kastarista hupaisan mutta vähemmän uskottavan kuvan.

Jäntevän, alusta loppuun erinomaisesti kantavan roolityön tekee Kari Mattila Valpon päällikkönä Arno Anthonina, ja vahvan sivustatuen tälle suoritukselle antavat niin Matti Olavi Ranin luutnantti Ari Kauhasena kuin Heikki Sankari sisäministeri Toivo Horellina.

Vuokko Hovatalla on Nuortevana tarinan kannalta keskeinen rooli sillä sitä käytetään – syyllisyyttä pohdittaessa – heijastuspintana ennen muuta Risto Rytiin. Kummallekaan ei ollut puheena olevissa kohtalokkaissa elämänvaiheissa annettu muita vaihtoehtoja. Nuortevasta tuli mitä tuli uhattuna, Rytin oli tasavallan presidenttinä maan vaikeassa tilanteessa alistuttava Saksan luovutusvaatimukseen. Hannu Lauri replikoi Rytinä keskittyneesti, ajoittain jopa liiankin alleviivaten. Hovatan eteneminen on harkitun suoraviivaista, hän on enimmäkseen hillitty ja viileä kuten koulutetulta vakoojalta kai voidaan odottaa.

Aarno Sulkasen tulkinta Abraham Stillerinä, juutalaisen seurakunnan edustajana, on hieno roolityö, vetoava ja vahvasti ilmaisuvoimainen.

Niin Mimmi Resmanin näyttämökuva kuin Maija Pekkasen puvut viestivät tyylillä ajasta, jossa nyt nähtävät episodit heräävät eloon.