Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Grönholms metod

Lauri Meri – Helsingin Sanomat – 14.01.2006

Työhönotosta on tullut oma taiteenlajinsa

Jorci Galceranin uutuusnäytelmä panee arvioimaan työelämän uusia haasteita

Lilla Teaternilla on käsissään varsinainen hitti, ellei sitten katalonialaisen uutuusnäytelmän hyytävä aihe onnistu karkottamaan yleisöä. Jordi Galceranin Grönholms metod on pakahduttavan hauska ja yllätyskäänteitä täynnä oleva näytelmä, mutta mikään perinteinen bulevardikomedia se ei ole.

Tapahtumapaikkana on kansainvälisen ruotsalaisyrityksen Espanjassa sijaitseva haarakonttori ja sen kokoushuone, jonne parin tunnin ajaksi suljetaan neljä ihmistä korkean tason työpaikkahaastattelua varten. Käytössä on ruotsalaisen psykologin kehittämä metodi, jonka avulla testataan hakijoiden luovaa älyä.

Galceranin näytelmän perusidea on niin loistavan yksinkertainen ja tehokas, ettei sitä voi kuin ihailla.
Samalla näytelmä tarjoaa tekijöilleen erilaisia vaihtoehtoja, erityisesti katsojan aseman suhteen.
Teatterikorkeakoulussa viime talvena pohjoismaisena yhteistyönä toteutetussa esityksessä yleisö oli asetettu yhteiseen rinkiin työnhakijoiden kanssa. Lillanissa yleisö seuraa katsomosta käsin ikään kuin peili-ikkunan läpi sitä, miten henkilöt selviytyvät Ralf Forsströmin samanaikaisesti sekä ilmavaksi että suljetuksi lavastamassa laboratoriotilassa.

Yleisö asetetaan valintaraadin asemaan, tosin ilman harmaintakaan aavistusta testissä käytettävistä menetelmistä. Jännityksen takaamiseksi näytelmän tapahtumista ja henkilöhahmoista ei ole syytä kertoa sen enempää. Kaikki ei ole sitä miltä aluksi näyttää, ja kuvio ehtii kääntyä moneen kertaan ympäri ennen loppuratkaisua.
Grönholms metod ei nimittäin ole pelkästään hirveän hauska näytelmä. Se on myös karmiva kuvaus kasvottomasta vallankäytöstä ja työelämän kohtuuttomista vaatimuksista. Työntekijältä odotetaan 110-prosenttista panostusta.

Galceranin näytelmän vahvuuksista kertoo osaltaan myös se, että esityksen mahdollisia heikkouksia pohtiessa tuntuvat kaikki ohjauksen ja roolisuoritusten herättämät kysymykset kimpoavan takaisin näytelmän tapahtumiin ja sen henkilöhahmojen toimintaan. Aihe on itsessään niin kertakaikkisen hämmentävä ja teatraalinen.
Pentti Kotkaniemen ohjaus on yhtä intensiivinen ja pelkistetty kuin Ralf Forsströmin lavastus. Tietty kulmikkuus asettuu aina lopulta taitavaksi osaksi yleisön harhauttamista. Esimerkiksi voi ottaa vaikkapa näytelmän roolimiehityksestä, Jonna Järnefelt, Sampo Sarkola ja Pekka Strang näyttelevät tyylivarmasti yhteen. Kolmikon volyyminäppäimet on asetettu sellaiseen balanssiin, että ilmassa on suuren pelijuhlan tunnelmaa – sekä näytelmän koetilanteen että itse näyttelijäntyön osalta.
Carl-Kristian Rundman poikkeaa yhteisestä linjasta tyylillisesti, muttei intensiteetiltään. Valinta on harhautuksena toimiva, eikä kokonaisuuden kannalta ole enää suurta merkitystä sillä, johtuuko ratkaisu kirjailijasta, ohjaajasta vai näyttelijästä.
Arvoitus jaetaan yhdessä yleisön kanssa.

Koko työryhmän kunniaksi on mainittava vielä se, että esitys onnistui vetämään täysillä mukaansa myös minut, vaikka näytelmän käänteet olivat edeltä käsin tuttuja.
Lillanin ensimmäinen vuosi osana Helsingin Kaupunginteatteria on toiminut varsin mallikkaasti. Syksyllä nähty Bengt Ahlforsin näytelmä 1945 veti vanhan yleisön takaisin teatteriin. Grönholms metod tulee varmasti keräämään paljon uusia katsojia.

Lauri Meri/ HS 14.1.06