Arvio: Miss Saigon
Miss Saigon porautuu sieluun
Helsingin kaupunginteatterin suurmusikaali Miss Saigon on juuri
päättynyt, ja moni pyyhkii vaivihkaa silmäkulmiaan. Tarinassa Vietnamin
sota on heittänyt amerikkalaisen sotilaan ja vietnamilaisen tytön
sattumalta yhteen ja erottanut heidät äkkiä. Myöhemmin tiet kuitenkin
risteävät, lopulta äärimmäisen traagisesti.
– Tämähän voisi olla vaikka meikäläisen elämästä! Miten toisella tavalla
kaikki voisikaan olla, jos isä olisi ollut elämässä mukana.
Mitä yhteistä voi olla katsomossa istuneella, 1940-luvulla syntyneellä naisella ja tarinan pienellä
vietnamilais-amerikkalaisella pojalla? Yllättävän paljon: sota mursi
kummankin elämän rikkomalla lapsuuden ja viemällä isän ja lopulta
äidinkin.
Katsomossa tunteet nousevat pintaan – nekin, jotka ovat olleet
hautautuneita vuosikausia. Taide-elämys on tehnyt tehtävänsä.
Ruotsalaisen Georg Malviuksen ohjaama Miss Saigon on upea kokemus. Liian
usein musikaali-illan jälkeen olo on niin kevyt, ettei kotiin jää paljon
viemisiä. Miss Saigon on toista maata. Se antaa ajattelemista ja itkettää,
mutta myös viihdyttää ja paikoin naurattaa kunnolla.
Kukaan ei jää kylmäksi, kun ”Insinööri” sutenööri (Puntti Valtonen / Sören
Lillkung) haaveilee Amerikan kultamaasta tanssivien hodareiden ja vara-Elviksen tahdissa. Kontrasti baaritytöksi päätyneen Kimin (Sanna
Majuri /Jennie Storbacka) kohtaloon on sitäkin riipaisevampi. Kun Chris
(Koit Toome /Mika Turunen) purkaa epätoivoaan traagisessa lopussa, katsomon
nainen huokaa:
– Tämä on melkein liikaa, mutta upea esitys. Tahdon nähdä sen uudelleen.