Arvio: Mestariluokka
STALINISTINEN OPPITUNTI TAITEEN TEKEMISESTÄ
Taiteilijoita piinataan kaupunginteatterin hulppeassa satiirissa.
Helsingin kaupunginteatterin syyskauden takuuvarmoja menestyksiä on 23 vuotta sitten kirjoitettu satiiri, joka ei ole tippaakaan menettänyt ajankohtaisuuttaan, vaikka historia näytelmän valmistuttua aikanaan ajoikin hiukan takavasemmalta ohi ja tiukkapipoinen neuvostososialismi alkoi sulaa glasnostiksi. Kun näytelmä kestää kolme tuntia ja sen neljä roolihahmoa ovat käytännössä koko ajan lavalla, saattaisi helposti sortua epäilemään ennakkoon kokonaisuuden kantavuutta ja intensiteetin kestävyyttä, mutta ei hätää. Kaupunginteatterin uutuudessa ohjaaja Kurt Nuotio on näytelmän parissa jo toistamiseen ja kun näyttelijäkvartetiksi on saatu eräänlainen dream team, ei katsojalla ole juuri muuta mahdollisuutta kuin nauttia pirullisen nasevasti kirjoitetusta satiirista.
”Olkaa lainkuuliaisia säveltäjiä ”
Näytelmän asetelma on selkeä. Generalissimus Stalin (Lasse Pöysti) on käskenyt säveltäjänerot Šostakovitšin (Asko Sarkola) ja Prokofjevin (Esko Roine) illan ja yön kestävälle oppitunnille, jonka aikana herrojen tulisi oppia miten tehdään kunnon taidetta. Mukana on myös Stalinin kakkosmies Ždanov (Martti Suosalo), jolla tuntuu olevan aivan erityisen vahvat mielipiteet taiteen olemuksesta. Sanansäilällä sitten otetaan mittaa toisista ja opitaan hiukan ymmärtämään vastapuolenkin näkökantoja…tai sitten ei.
David Pownall yhdistää näytelmässä todella hienolla tavalla humoristisen viihdyttävyyden ja vakavan, ajatuksia herättävän sanottavansa. Kaiketi aina tulee olemaan ristiriitoja taiteilijoiden tulkintojen ja vallanpitäjien ihanneyhteiskuntaa rakentavien idealistien ”me tiedämme paremmin”-asenteiden välillä ja Pownall osoittaa sen partaveitsenterävän dialoginsa avulla. Joskus jopa niin terävästi, että sitä ei heti edes ehdi tajuta. Kun Prokofjev vannoo kaikkien säveltäjien olevan lainkuuliaisia kansalaisia, Stalin tokaisee takaisin, että ”ette ole kuitenkaan lainkuuliaisia säveltäjiä”. Tai säveltäjiltä odotetaan syntyvän helposti kansanmusiikkia, sillä ”ettekös te muka edusta kansaa ja ole säveltäjiä?” Näiden kaltaisia hienouksia teksti vilisee runsaasti. Huumori on ajoittain hyvinkin hersyvää, mutta se tahtoo myös takertua kurkkuun, kun tajuaa Stalinin ja Ždanovin olevan täysin vakavissaan absurdien teesiensä kanssa.
Melkoinen kvartetti
Näyttelijäkvartetissa ei heikkoa lenkkiä ole. Lasse Pöysti ei esitä Stalinia varsinaisena hirviönä, vaan hahmon juonikkuus ja julmuus tulevat esille huikealla tavalla ystävällisen herrasmiehen kaavussa. Vain parissa kohden Pöysti näyttää pimeämpää puolta generalissimuksesta hänen potkaistessa kävelykepin Prokofjevin alta tai ilmoittaessa säveltäjille, että jos ei laulu ala sujua, teidät ammutaan. Hän yrittää määrätä taiteen muodon ja sisällön, mutta näytelmän päättyessä hän on vain väsynyt yksinäinen vanhus.
Martti Suosalon Ždanov on koko ajan räjähdysherkkä , miltei psykoottinen kaikkitietävä ”taiteentuntija”, joka sanoo mitä milloinkin päähän pälkähtää. Näytelmä alkaa kohtauksella, jossa Ždanov nauttii amerikkalaisesta jazzista täysillä ja myöhemmin hän tuomitsee saman sävelmän jyrkästi. Melkoinen tuuliviiri sanoisin.
Esko Roine Prokofjevina on olemukseltaan hauras ja ehkäpä hiukan lannistunutkin painostuksen alla, mutta näytelmän huikeassa sävellysjaksossa hänkin osoittaa terävyytensä ja osoittaa että kyllä sitä vastarintaakin vielä löytyy. Hienovaraisesti.
Asko Sarkolan Šostakovitš pohtii sammankaltaisia taiteen ja todellisuuden suhteita kuin Sarkola teatterinjohtajan toimessaan varmaan joutuu tekemään. Sävellysjaksossa hänkin pääsee loistamaan. Ehkäpä hieman arka, mutta ehdottoman älykäs säveltäjäneromuotokuva.
Näyttämökuva on sama koko ajan, iso sali, jossa on piano. Tila on avara, mutta se on erittäin sujuvasti käytössä koko esityksen ajan. Kaupunginteatterin Mestariluokka on näytelmä, joka on suuren menestyksensä ansainnut.