Arvio: Mestariluokka
STALIN MESTAROI SÄVELTÄJIÄKIN
Kaupunginteatterissa on neljä mestaria, joista kenkään ei jää heikommaksi toista, vaikka ”tasa-arvoisissa” kommunistimaissakin toiset olivat aina tasa-arvoisempia kuin toiset. Jos 1900-luvulla paholaisen oikeana kätenä hääri Hitler, vasenta käytti Stalin, jonka vasen käsi taas oli sodanjälkeisen Suomen valvontakomission virallisesti rakastettu puheenjohtaja Andrei Ždanov.
Mestariluokassa kalmakaverukset Stalin (Lasse Pöysti) ja Ždanov (Martti Suosalo)opettavat vuonna 1948 Sergei Prokofjevia (Esko Roine) ja Dmitri Šostakovitšia (Asko Sarkola) säveltämään kuten kelpo kommunistin kuuluisi. Lempeästi Isä Aurinkoinen kertoo, millainen musiikki neuvostokansaa rakentaisi. Ždanov komppaa uhaten miekkosia päänmenolla, ellei liian vaikeaselkoinen ja porvarillinen taidemusiikki muutu melodisemmaksi, yksinkertaisemmaksi ja siten kauniimmaksi.
Huumorin pohjavirta on musta, tuonenvirta. Taiteilijoilla ei ole paljon naurussa pitelemistä, vaikka hirmuhallitsijoiden musiikilliset visiot olisivat kuinka hullunkurisia. Musiikin turmelemisesta syytettyjen säveltäjien lähipiiristä moni likvidoitiin ja hekin olivat hengenvaarassa.
Teema taiteilijoiden ja vallanpitäjien tahtojen taistelusta kehittyy verkkaisen ensipuoliskon jälkeen hurjiin kliimakseihin; duurissa, kun nelikko yrittää yhdessä säveltää Stalinin surkeaa gruusialaista runoa, ja mollissa, kun miljoonat Stalinin murhaamat ihmiset nousevat haudoistaan Šostakovitšin sisikuntaa kouraisevassa musiikissa.
Teema resonoi meidänkin aikamme kanssa: Mitä kaikkea suostumme tekemään tai opportunistisesta halusta teemme vain siksi, että valtaapitävät voimat, markkinat, mammona ja kunnia niin käskevät?