Arvio: Mestariluokka
IHMISSIELUN INSINÖÖRIT DIKTAATTORIN OPISSA
Taiteen vapaus jää häviölle, kun vastakkain asettuvat maallinen ja henkinen valta. Mutta aika tasoittaa tilanteen. Vai arvostaako joku tänä päivänä Stalinia siinä missä satavuotisjuhliaan viettävää Dmitri Shostakovitshia tai Sergei Prokofjevia?
Aikanaan Stalin sai kyllä taiteilijat ruotuun. Kuuluisassa Pravdan artikkelissa hän hyökkäsi aikansa modernisteja, erityisesti Shostakovitshia vastaan. Säveltäjän oli pakko taipua, liittyä jopa puolueeseen ja säveltää pakolliset ylistyskantaatit. Mutta musiikkia ei voinut kahlita ja sinfonioissa ja kamarimusiikissa hän sai vapaasti toteuttaa itseään.
Näytelmässä Mestariluokka diktaattori ja säveltäjät asetetaan vastakkain aivan konkreettisesti. Stalin ja Zdanov kutsuvat vieraakseen Shostakovitshin ja Prokofjevin ja opettavat heille, millaista oikean neuvostomusiikin pitää olla. Asia oli tärkeä, olihan Lenin nimittänyt taiteilijoita ihmissielun insinööreiksi. Tapahtumat huipentuvat votkanhuuruiseen yritykseen säveltää yhteinen kantaatti Stalinin johdolla. Lopputuloksena on tietysti vain naurettavuuksia.
Näytelmä on hyytävä osoittaessaan, miten suuretkin ihmiset joutuvat alistumaan poliittisen vallan edessä. Yhdessä huoneessa tapahtuva ja vain neljän henkilön voimin toimiva Mestariluokka on parhaimmillaan pienessä tilassa.
Seinäjoella Mestariluokka nähtiin vuonna 1997 hienona ja tiivistunnelmaisena tulkintana juuri pienellä näyttämöllä. Helsingin Kaupunginteatterissa kamarinäytelmä on kuitenkin tuotettu suurelle näyttämölle ja silloin tarvitaan todella vahvoja näyttelijöitä. Onneksi näillä neljällä miehellä riittää lavasäteilyä ja voimaa ottaa koko katsomo haltuunsa.
Kaikki suuren teatterin ainekset
Esityksessä on siis kaikki suuren teatterin ainekset, kunhan kaikki vielä asettuu tarkasti kohdalleen. Ensi-illassa tuntui vielä hienoista oikean rytmin ja tyylin hakua ja ensimmäisen näytöksen aikana näytelmän vetovoima alkoi vähetä. Onneksi toisella puoliajalla tunnelma tiivistyi ja päästiin kunnolla kiinni näytelmän ydinteemoihin.
Kun kaksi aikansa suurinta säveltäjää joutuu tekemään toveri Stalinin johdolla kantaattia päättömään tekstiin, ollaan hauskan ja traagisen välimaastossa. Ainakin vielä ensi-illassa keskeinen kohtaus kääntyi turhankin paljon komiikan puolelle.
Lasse Pöysti tekee Stalinista enemmänkin epävarman ja väsyneen vanhuksen kuin julman johtajan. Stalin näyttäytyy yllättävänä inhimillisenä, mutta aina toisinaan välähtää esiin diktaattori, jolle ihmishenki ei ole minkään arvoinen.
Asko Sarkolan Shostakovitsh on ahdistunut säveltäjä, Martti Suosalon Zdanov yleisöä tanssi- ja lauluesityksillään riemastuttava karkea komentelija. Esko Roineen Prokofjev säilyttää arvokkuutensa ja vahva tulkinta syntyy pienillä eleillä. Mikä tärkeintä, kaikissa on syvyyttä ja kaikki ovat monitasoisia ihmisiä.
Hannu Lindholmin lavastuksessa on Kremlin loistoa ja Maija Pekkasen puvut ovat tarkkaa ajankuvaa. Kokonaisuus on huolellista työtä tarpeellisia taustatietoja antavaa käsiohjelmaa ja pianisti Jukka Nykäsen taidokkaasti soittamaa musiikkia myöten.