Arvio: Mestariluokka
Sukellus kulttuuriterroriin
NAURATKO VAIKO ITKET JA NAURAT
”Kun vastassa on sosialistisen realismin Kremlin muuri, niin syntyy traagisia ristiriitoja. Miten kirjoitat, miten maalaat, miten laulaa loilottelet? Eikä riitä, että menee suosio, palkkiot tai paperikiintiö, vaan kun voi mennä vapaus ja henki. Hulluksikin voidaan taiteilijaparka julistaa ja
pistää hourulaan hoitoa saamaan…”
Näinkö kirjoittaa brittidramaatikko David Pownall? Ei, vaan lainaus on suomalaisen prosaistin Veikko Huovisen teoksesta Joe-setä (1988), jossa kerrotaan mm. siitä, miten ankaraa järjestystä Andrei Zhdanov piti taiteen tarhoissa.
Kysymyksessä on tietysti Josif Stalinin harjoittama kulttuuriterrori, joka on antanut aiheen myös Pownallin menestysnäytelmään.
Ongelman lähestymistavat ovat jotenkin sukua toisilleen. Kun tyranneille nauretaan tai heidän käyttäytymistään edes joiltakin kohdin yritetään inhimillistää, he ovat lopultakin kuin siilit selällään.
Aikaviiveellä eritoten historiaan pitäytyvät näytelmät elävät yleensä eri lailla kuin vastasyntyneinä. Mestariluokka on runsaan parinkymmenen vuoden ikäinen, ja myös Kurt Nuotio ohjaajana on päätynyt Helsingin Kaupunginteatterissa ratkaisuun, joka ponnistaa suuresta ihmisluonnon – ei siis suinkaan tekojen – ymmärtämisestä. Mikä meitä yhdistää?, hän näyttää kysyvän. Moni kantaa lapsuuden traumoja mielensä pohjalla, monen sokaisee valta, kukapa ei pelkäisi, ja jokainen vanhenee. Kauhistuttavia rikoksia on tehty maailman sivu, ei vähiten omana aikanamme. Koko ihmiskuntaa vastaan nousseet ovat tuhonneet ja tuhoutuneet.
Tapa jolla tässä toteutuksessa toimitaan pohjaa koomisuuteen, pikemmin kuin terävään vastakohtaisuuteen. Naurulla kosketetaan katsojaa niin että sattuu. Oletteko koskaan nähneet kenenkään puhkeavan itkuun naurettuaan juuri vähän ennen ihan hervottomasti? Näin voi tapahtua, kun liikutaan emootioiden raja-alueilla. Kaupunginteatterissa tanssitaan, mutta ei haudoilla…
Tuntuu kuin esitys olisi rakennettu Lasse Pöystin ja hänen näyttelijälaatunsa ehdoilla. Pöysti saa repliikkinsä kuulostamaan siltä kuin ne olisivat hänen keksimiään, hän vetoaa ja hurmaa, harhauttaa ja ampuu kohti. Lapsenomaiset päätelmät hyvästä taiteesta esitetään niin provosoivasti, että vastaleiri on tyrmistynyt.
Pöystin Stalin on ulkoisesti hauraampi ja vähemmän sotilaallinen kuin esikuvansa, joten uskottavuus tältä osin on tiukilla, mutta epäilystä ei silti jää hänen asemastaan hirmuvallan – ja näyttelijätiimin – keskiössä.
Arvostettujen musiikkimiesten perinpohjainen nöyryyttäminen on paikoin vavahduttavaa, mutta kun koko joukko tekee yhdessä ”kantaattia”, se on paitsi näyttämöteoksen, myös puheena olevan toteutuksen kohokohta, hullunhurja episodi. Päihtyneitä ovat sekä kissa että hiiret. Sävelletään, lausutaan ja laulaa hoilotetaan.
Sekä Esko Roine että Asko Sarkola ovat laaja-alaisia älykkönäyttelijöitä. Niin karaktäärit kuin tulkinnat ovat erilaiset mutta täydentävät toisiaan. Roine Prokofjevina on arempi, varuillaan ja tuskainen, Sarkola Shostakovitshina helposti kuumeneva ja herkillä. Vuorosanoihin ei jätetä ilmaa, niissä kun on perusteltava asioita, joista vastapuolella on aivan eri käsitykset.
Soveliaan musiikin suhteen Zhdanov jakaa Stalinin näkemykset. Heidät saa intoutumaan lähinnä kansanmusiikki. Illan riemullisimpia hetkiä on kyseisten pahojen poikien tanssi ja siinä varsinkin Martti Suosalon soolo. Suosalo Zhdanovina toimii paitsi säveltäjien myös osin Stalinin vastavoimana. Hän tuo näyttämölle verevyyttä ja tervetullutta läpivetoa, mutta lieneekö henkilöohjaus nähnyt hahmon tietämykseltään liiankin rajoittuneena. Zhdanovin joka tapauksessa väitetään olleen ahkera musiikin, kirjallisuuden ja historian harrastaja.
Hannu Lindholmin lavastus luo teatteriin upeat palatsin puitteet, puvustus ryhtiä ja tahtia ja näytelmään valittu musiikki esitykseen syvyyttä. Vaikuttavimmin ja volyymiltään huikeana tehokeinona musiikkia käytetään juuri ennen väliaikaa, kun epäonnisimmista levyistä tehdään selvää jälkeä.