Arvio: Ei kertonut katuvansa
Ei kertonut katuvansa -näytelmä kysyy kenelle häpeä kuuluu
Ei kertonut katuvansa on Helsingin kaupunginteatterin suuri näytelmä sodasta. Aihe on jotain, mistä on tullut eräänlainen yleinen pohja tarinankerronnalle. Tarusto, josta ammennetaan aina uudenlaisia tulkintoja. Sillä tekijät mittaavat keskenään taituruuttaan ja rakentavat vanhojen tarinoiden muodostamien kerroksien päälle.
Tommi Kinnusen Finlandia-ehdokkaaksi yltänyt kirja oli itsessään hyvin elokuvamainen ja lukiessa naisten matka halki sodan runteleman maan piirtyi mieleen elävinä kuvina, vaikka lopulta teoksessa ei toiminta vaihdu kohtauksesta toiseen mitenkään nopeasti. Hyvin päinvastoin, sillä kirjan maailma on pohdiskeleva ja lopulta kertoo yksioikoisen tarinan viiden naisen matkasta. Myös ohjaaja Susanna Airaksinen ja lavastaja Vilma Mattila ovat ilmeisen vahvasti nähneet tarinan kuvina ja visuaalisesti voimakas näytelmä omaa selkeän ja omanlaisensa tyylin.
Lavastuksesta tulee mieleen suomalainen design aaltokuvioineen ja yksinkertaisine muotokielineen ja väreineen. Matala maisema avautuu katsojien eteen harmaana ja kaupunginteatterin suuri näyttämö vahvistaa laakeuden vaikutelmaa. Aina välillä tilaa leikkaavat korkeammat elementit, kuu ilmestyy taivaalle tai koko maailma muuttuu siluettien tanssiksi. Tunnemme miten seuraamme pitkää vaellusta tilassa, joka on lannistavan vaikea ylittää.
Näytelmä kertoo naisista, jotka työskentelivät saksalaisten joukkojen kanssa jatkosodan aikana. Saksalaisten vetäytyessä Pohjois-Norjasta, naiset jäävät tyhjän päälle ja heikoista vaihtoehdoista he valitsevat paluun Suomeen jalkaisin. Vaarallisen matkan palkintona odottaa vain häpeällinen kotiinpaluu, koska saksalaisten kanssa läheisissä väleissä olleita naisia pidettiin epäilyttävinä.
Matkan aikana palaamme naisten menneisyyteen, kun yksi kerrallaan heidän tarinoitaan syvennetään. Hyvin luonnollisella tavalla näytelmä aaltoilee ajassa ja paikassa. Traagiset ja paikoin hauskatkin tarinat kertovat naisista, mutta maalaavat myös yleisesti kuvaa ajan hengestä.
Paikoin väkivaltainen ja vauhdikas näytelmä pitää yllä vaelluksen hidasta rytmiä. Välillä rytmi tuntuu liiankin hitaalta dialogin suhteen, jossa tuntuu olevan ristiriita melkein kirjakielisten ilmaisujen ja tunteikkaan ulosannin välillä. Lopulta naisten välinen aito, riitojen värittämä yhteishenki kuitenkin puskee läpi vahvimpana.
Erityisesti näytelmässä viehätti rautalankamusiikki, joka vahvisti elokuvamaista tunnelmaa, kuin kyseessä olisi ollut Tarantinon länkkäri. Eeva Koivusalon johtamassa bändissä rumpuja soitti monessa mukana ollut Sami Koskela ja kitaraa kaihoisalla fiiliksellä Agentsissakin vaikuttanut Vesa Anttila. Välillä kaupunginteatterin näyttelijät lähtivät kuorolauluunkin bändin kanssa ja pelkästään musiikillisesti näytelmä oli vaikuttava.
Heidi Herala, Aino Seppo, Lumi Aunio, Seidi Haarla ja Ursula Salo toivat rooliensa kautta lavalle huimasti energiaa, herkkyyttä ja karismaa. Jatkuvaa muuntautumista vaativa näytelmä avautui katsojille ammattitaidon kautta, jota on hankala arvostaa, koska se kaikki vaikutti niin luontevalta.
Näytelmän aivan viimeiset hetket Heidi Heralan kanssa olivat koskettavat. En lähde spoilaamaan mitään, mutta lopun kohtaus sitoi yllättävällä tavalla tarinan teemat yhteen ja nosti henkisen keskisormen sille asenteelle, joka kotiinpalaavia naisia odotti kotona.
Tommi Kinnunen sanoo:
”Saksan armeijan mukana taistelleille miehille on yhä olemassa muistoa kunnioittava perinneyhdistys, mutta samassa armeijassa työskennelleet naiset leimattiin sodan jälkeen joko löyhämoraalisiksi lutkiksi tai univormuista huumantuneiksi pikkutytöiksi. Miesten tekoja perusteltiin komentoketjuilla, mutta naiset joutuvat kantamaan vastuun yksilöinä.”
Naisten harteille asetettava häpeä ei ole vain historiallinen ilmiö. Matka läpi sodan runteleman maan on hyvin vertauskuvallista niille matkoille, joita lukuisat naiset kulkevat elämässään tänäkin päivänä.