Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Kinky Boots

Lauri Meri – Helsingin Sanomat – 31.8.2018

Kinky Boots -musikaalin ensi-illassa itki jo silkasta ilosta Helsingin kaupunginteatterin onnistumisen puolesta.

Tietysti myös itse teos kouraisee syvältä tuodessaan esille monenlaisia suhteita lasten ja vanhempien, työnantajien ja työntekijöiden tai ihan vain rakastavaisten välillä.

Tärkeintä on silti kaikesta huokuva toiveikas riemu, joka huumasi koko ensi-iltayleisön hyppäämään pystyyn musikaalin päätösnumeron aikana.

Esiintyjien hämmennys saavutetun suosion edessä vaikutti niin vilpittömältä, että sen mielellään uskoi aidoksi. Loppukiitosten haparoiva rivimuodostelma tarjosi sen verran hienon huipennuksen sydämelliselle esitykselle, että tekijöiden toivoisi pitävän kiinni epäuskoisesta törmäilystään ja harjoittelevan sen osaksi esitystä.

Samuel Harjanteen ohjaama esitys tarjoaa näyttäviä show-numeroita tehtaan liukuhihnan ääressä, muotinäytöksen catwalkilla ja nyrkkeilykehässä, mutta suurimpana ansiona voi pitää ehdottomasti sitä, ettei musikaalimuoto estä tekijöitä keskittymästä myös siihen mikä on pientä ja arkaa.

Geoff Deanen ja Tim Firthin käsikirjoittamaan Kinky Boots komediaelokuvaan (2005) perustuva musikaali on mukavan pieni jo juonensa osalta.

Nuori Charlie Price (Petrus Kähkönen) on juuri muuttanut tyttöystävänsä Nicolan (Raili Raitala) kanssa Lontooseen, kun saa kuulla isänsä yllättäen kuolleen. Isä on toivonut Charliesta työnsä jatkajaa suvun omistaman perinteikkään kenkätehtaan johtajana. Charlie palaa pikkukaupunkiin ja ottaa vastuun konkurssikypsäksi paljastuvasta tehtaasta.

Tilanne muuttuu Charlien kohdatessa öisellä kadulla vaaratilanteeseen joutuneen Lolan (Lauri Mikkola), joka paljastuu drag-artistiksi. Kohtaamisen seurauksena tehtaan kenkämallisto pannaan uusiksi ja Lolasta tehdään uuden malliston suunnittelija.

Harvey Fiersteinin käsikirjoittamassa ja Cyndi Lauperin säveltämässä musikaalissa Kinky Boots (2013) on jo itsessään monia hivelevän mutkattomia ratkaisuja.

Suoranainen helmi on kohtaus, jossa Lolan uusi mallisto esitellään tehtaan työntekijöille. Suuri laulunumero onnistutaan hoitamaan toistamalla lähes pelkästään sanoja hei ja jee.

Herkkyyden huipentumana ja ohjaajan neronleimauksena voi pitää kohtausta, jossa Charlie ja miehen pukuun painostettu Lola uskoutuvat toisilleen tehtaan miestenhuoneessa.

Lauri Mikkola on ennen näkemättömän lumoava itsevarmana Lolana, mutta nuoren laulajan karisma kannattelee kohtauksia suorastaan järisyttävällä tavalla myös silloin, kun hänet nähdään maanrakoon poljettuna Simonina. Simon esittää pitkän duettonsa Charlien kanssa vessan nurkkaan kyyristyneenä ja yleisö seuraa tilannetta henkeään pidätellen.

Petrus Kähkönen on yhtä vaikuttava sovinnaisen pikkuporvarin roolissaan. Tarkan rytmitajunsa ansiosta Kähkönen pystyy näyttelemään raikkaan pienieleisesti, minkä lisäksi hän on aivan lyömätön laulaja. Kähkösen komeasti kajauttama Sielukas mies esityksen loppupuolella muodostuu hienoksi huipennukseksi koko musikaalille.

Tehokkaan henkilökuvan rakentaa myös Anna Victoria Eriksson johtajaansa rakastuvana kenkätehtaan työntekijänä. Erikssonista paljastuu lisäksi verraton koomikko, jonka esittämä Väärien jätkien lista on täydellistä ilotulitusta sekä laulun että tanssin osalta.

Lolan enkeleiksi kutsuttu kuuden miehen drag queen -ryhmä tuo esitykseen omanlaistaan sähäkkyyttä ja onnistuu yllättämään taidoillaan jokaisen numeron yhteydessä. Miehiltä nimittäin löytyy muitakin akrobaattisia taitoja kuin vain korkokengillä kävely.

Kaupunginteatterin suuren näyttämön uusi tekniikka ei tälläkään kertaa pääse häikäisemään yleisöä. Kinky Bootsin kohdalla sitä ei tosin ehdi edes kaivata. Loisto ja säteily pulppuavat esille muista lähteistä.

Peter Ahlqvistin suunnittelema tehdaslavastus näyttää erittäin perinteiseltä, mutta se tarjoaa riittävän toimivan alustan ja taustan musikaalin huikeille esiintyjille.