Arvio: Everstinna
Teatteriarvio: Rakastaa, kärsii vaan ei unhoita – Heidi Herala hurjana Helsingin kaupunginteatterin Everstinnassa
Heti alkuun on sanottava, että Helsingin kaupunginteatterin Everstinnaa ei kannata katsoa faktapohjalta, elämäkertadraamana. Yhden ihmisen elämä, montakin, siihen kyllä mahtuu, ja tosipohjaisuuttakin on, mutta se on ennen kaikkea fiktio erään kovia kokeneen lappilaisnaisen vaiheista. Niin kuin oli Rosa Liksomin romaanikin, josta ohjaaja Susanna Airaksinen on tehnyt toimivan sovituksen.
Liksom vaikutti silmin nähden liikuttuneelta halatessaan ohjaajaa ja näyttelijä Heidi Heralaa Everstinnan ensi-illan loppukiitoksissa. Hän oli antanut työryhmälle vapaat kädet tehdä sovitus romaabnistaan, eikä varmasti pettynyt.
Ei pettynyt seisaaltaan Heralalle ja kumppaneille aplodeerannut enskariyleisökään. Näyttelijän vähän yli kaksituntinen huhkiminen hurjan tekstin kimpussa oli vaikuttava ja komeasti maaliin viety voimainponnistus.
Susanna Airaksisen itsessään ansiokkaassa ohjaustyössä on kolme elementtiä, kantavaa rakennetta, jotka antavat sille vahvan kivijalan. Ne ja he ovat Heidi Herala, Vesa Ellilän valosuunnittelu ja Johanna Puuperän äänisuunnittelu. Hyvällä tiimityöllä on syntynyt esitys, josta ei oikeastaan voi puhua ”vain” monologina. Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä nähdään nyt moniääninen yhden naisen teatteriesitys.
Unohtakaa Kariniemi
Rosa Liksomin romaani tarjoaa jo rakenteellisesti oivat edellytykset sovittaa se yhden ihmisen esitettäväksi, vaikka muitakin vaihtoehtoja on ollut esillä (kts. tekijähaastattelu Demokraatin numerosta 17/2019). Elämänkaarta ei levitetä näyttämölle isona kronologiana, vaan tarinan päähenkilö kelailee vanhoilla päivillään Lapin-mökissään vaiheikasta ja rajua elämäänsä, jolle ovat monenkirjavat sävynsä antaneet lappilaisuus, sodat, aatteet, mies ja poika – jälkimmäiset puolisoita molemmat.
Mies on se eversti, jonka kanssa eletty kiihkeä ja lopulta helvetillinen avioliitto on jättänyt päähenkilölle ”arvonimen”, jolla hänet yksinomaan tunnemme. Everstinnalla, sen enempää kuin everstilläkään, ei ole romaanissa tai näyttämöllä muita nimiä. Ei heidän historiallisia taustojaan avata käsiohjelmassakaan.
Joka tapauksessa Liksomin kirjan päähenkilön tarina seurailee lappilaiskirjailija Annikki Kariniemen hurjia elämänvaiheita, joihin keskeisinä kuuluivat nuoruuden hurahdus fasistisiin aatteisiin ja hyvin nuorena solmittu, parikymmentä vuotta kestänyt avioliitto natsimielisen jääkärieversti Oiva Willamon kanssa. Liiton päätyttyä everstin psykoottisen väkivaltaisuuden vuoksi Kariniemi vetäytyi opettajaksi syntysijoille Lappiin, jossa elämänkumppaniksi löytyi yli 20 vuotta nuorempi mies tai miehenalku. Kariniemen tuottelias kirjailijaura puhkesi kukkaan vasta Willamosta irti päästyä 1960-luvulla, avainromaanina ilmestyi kuumottavaa ja kylmäävää parisuhdetta perannut Erään avioliiton anatomia vuonna´1968.
Mutta kuten Paavo Haavikko sanoi kalevalalaisista tarinoista ammentaneen Rauta-ajan alkusanoiksi, että ”unohtakaa Kalevala”, sanottakoon Everstinnan näyttämötoteutuksen äärellä: unohtakaa Kariniemi.
Äärimmäistä pahaa, mässäilemättä
Airaksinen on poiminut Liksomin romaanista näyttämötarkoituksissa toimivimmat ainekset, joista on syntynyt hyvin etenevä draama. Ehkä kirjassa kuvattuja päähenkilön valoisampia lapsuusvuosia olisi voinut nostaa vielä enemmän esille, jolloin kontrasti sodanjälkeisten vuosien kanssa olisi ollut vielä jyrkempi.
Raju se on nytkin. Eversti muuttuu hävitystä sodasta ja kolmannen valtakunnan orastaneen maailmanmahdin sortumisesta katkeroituneena hirviöksi, joka purkaa vihan vaimoonsa. Jälki on karmaisevaa (vaikkei se ulospäin juuri näy, kun eversti sulkee puolisonsa lukkojen taa etteivät väkivallan merkit pääse ulkopuolisten silmiin), äärimmäistä fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Päätepisteenä on Everstinnan tulo raskaaksi, mitä eversti ei sulata, vaan potkii vaimonsa keskenmenoon.
Näyttämötoteutus ei mitenkään mässäile väkivallalla, ja aika vaikeaa se olisikin, kun näyttämöllä on vain yksi henkilö. Heidi Herala näyttää omaa venymiskykyään ollessaan eräässä kohtauksessa sekä univormupukuinen kiduttaja että uhri, jota eversti vyöllään pieksää.
Esityksen loppu menee vähän pikakelauksella, jolloin Everstinnan auvoisammat päivät jäävät vähemmälle käsittelylle ja kirjailijaurakin oikeastaan vain lyhyeksi kuittaukseksi. Ratkaisun ovat varmasti säädelleet draaman lait, tokihan fasististen aatteiden hurmoksesta tai parisuhdehelvetistä irtoaa kiinnostavampaa näytelmäainesta kuin luonto- ja lastenkirjojen kirjoittamisesta ja opettajan työstä.
Solisti saa loistaa
Vaikka Heidi Herala on fyysisesti näyttämöllä alusta loppuun yksin, esitys on koko ajan hyvin monihenkilöinen. Vesa Ellilän kaikkinensa vaikuttavilla valoilla ja ennen kaikkea varjoilla saadaan aikaan illuusioita lähestyvistä ihmisistä, ja Johanna Puuperän oivaltavalla äänisuunnittelulla luodaan jopa joukkokohtauksia kuten ”mustapaitojen” kesäkokous, joille päähenkilö nuorena osallistuu (ja menettää raiskauksen seurauksena neitsyytensä). Arkistonauhoissa äänessä ovat niin kolmannen valtakunnan kuin Suomen sodan ajan mahtimiehet. Everstikin on näyttämöllä äänenä läsnä (ääniroolissa Santeri Kinnunen), mutta ei kuitenkaan suorassa dialogissa Everstinnan kanssa, vaan tämän muistoissa, hurmaavana ja hirvittävänä.
Ääninäyttelijät Kinnunen ja Rauno Ahonen (mm. isä ja myös mielisairaalalääkäri Vompakti, lue: Konrad von Bagh) ovat kuin sopivasti huomaamaton komppiryhmä, joka antaa solistille pohjaa ja sijaa loistaa. Sitä Heidi Herala toden totta tekee. Rooli on kova pala jo tekstinkäsittelyhaasteena. Tekstiä on paljon, ja kieli on jotain ihan muuta, mitä Herala on lapsuudessaan Helsingin Vallilan kodissa ja pihoilla oppinut puhumaan. Meän kielenä tunnettu Tornionjokilaakson rehevä murre antaa rooliin oman lisäpotkunsa, mutta sitä kannatta kuunnella päähenkilön äidin- ja puhekielenä, ei huumorimielessä.
Herala jotuu Everstinnan roolissa myös fyysisesti lujille. Hän tanssahtelee monissa kohtauksissa riemua täynnä, hän pomppii Lapin soilla nuoruuden ja Lapin luonnon huumassa. Everstinna nähdään myös vaihtamassa lennosta vaatteita milloin mihinkin paraatijuhlaan. Ja lopulta kieriskelemässä piestynä ja tuskissaan näyttämöparketilla. Teatteritila on kokonaisvaltaisesti käytössä, kun Everstinna vielä singahtelee katsomon portaille hehkuttamaan fasismin ihanuutta ja viskoo hurmiossa saksankaramelleja yleisölle.
Standing ovationiin äidytään teattereissa nykyään herkästi, joskus aika heppoisissakin esityksissä, mutta Heidi Heralan uurastus Everstinnana on sitä luokkaa, että perä kannattaa nostaa penkistä.