Arvio: Everstinna
Heidi Heralan monologin voima ja fyysinen läsnäolo näyttämöllä pitää kokea itse – Helsingin kaupunginteatterin Everstinna oli mykistävän hieno teatterielämys
Näyttelijä Heidi Heralan huikea monologi jätti ainakin minut pitkäksi aikaa täysin sanattomaksi. Helsingin kaupunginteatterin Everstinna on ilmaisuvoimaista ja vaikuttavaa teatteria. Keskiviikon ensi-illassa Rosa Liksomin romaanin kuvaama todellisuus eli ja hengitti.
Heralan tulkinnassa, läsnäolossa näyttämöllä oli voimaa, jota on vaikea kuvata. Se pitää kokea itse.
Everstinna on taitelijakuvaus. Yhden ihmisen elämäntarinan kautta, siinä tuodaan esille jotakin hyvin oleellista ja satuttavaa meistä ihmisistä ja ajastamme.
Tarinan Everstinnan intohimoinen rakkaus ja hänen kokemansa sadistinen parisuhdeväkivalta rinnastuivat esityksessä viime vuosisadan fanaattisiin, ehdotonta sitoutumista vaatineisiin ideologioihin ja tämän sitoutumisen kammottaviin seurauksiin.
Everstinna on monessa mielessä todellinen vuosisadan rakkaustarina.
Likson on kirjoittanut romaaninsa Tornionjokilaakson suomella eli meänkielellä. Ehkä lumoavinta Heralan tulkinnassa oli siinä käytetyn kielen loogisuus ja tarkkuus. Lauseet osuivat erehtymättä maaliin kuvatessaan tarinan kirjailijan psykologista ja fyysistä todellisuutta.
Everstinnan omassa elämässään kokema väkivalta, 30-luvun pulakauden ja toisen maailmansodan kauhut lomittuivat toisiinsa.
Kielen tarkkuus ei kuitenkaan tehnyt siitä kliinistä. Liksom viljelee kirjassaan pikimustaa huumoria, jolle rehevä kieli antaa kaikupohjaa. Heralan tulkinnassa tämä kielen ominaisuus tuli esiin herkullisesti. Yllättävät käänteet iskivät kuin puun takaa ja katsojan piti olla alati valppaana saadakseen sanoista kopin.
Käsiohjelman mukaan esitys on syntynyt Heralan aloitteesta. Kohta romaanin ilmestymisen jälkeen hän luki Liksomin haastattelun Everstinnasta ja tunsi olevansa jonkin koskettavan ja suuren äärellä.
Sama innostus on varmasti tarttunut esityksen dramatisoineeseen ja ohjanneeseen Susanna Airaksiseen ja koko työryhmään. Airaksisen ohjaus, Merja Turusen dramaturgia ja Heralan näyttelijäntyö ovat niin ehyt ja täydellinen kokonaisuus, että sitä on turha sen enempää analysoida.
Samaa täydellisyyttä hipovaa kokonaisuutta olivat Johanna Puuperän sävellykset ja äänisuunnittelu, Vilma Mattilan lavastus ja pukusuunnittelu, Aino Hyttisen naamioiden suunnittelu ja Vesa Ellilän valosuunnittelu. Skenografia oli linjassa tekstin kanssa. Mukana oli kaikki oleellinen, mutta ei mitään turhaa.
No, ehkä tässä on kuitenkin pakko mainita erikseen Ellilän valosuunnittelu, jossa näyttämön valoilla luotiin taiturimaisesti visuaalinen vastine esityksen terävästi leikkaavalle kielelle.
Everstinnan esikuvana on lappilainen Annikki Kariniemi. Vuonna 1913 syntynyt Kariniemi oli tuottelias kirjailija.
Kariniemi oli naimisissa kolme kertaa. Keskimmäisen avioliiton hän solmi itseään 26 vuotta vanhemman Lapin rajavartiostoa komentaneen eversti Oiva Willamon kanssa. Tätä myrskyistä liittoa Kariniemi on kuvannut myös itse romaanissaan Erään avioliiton anatomia.
Everstinna antoi karun kuvan naisen asemasta viime vuosisadan Suomessa. Lahjakkaan naisen elämää varjostivat nuorena koettu seksuaalinen väkivalta ja parisuhteessa koettu raju parisuhdeväkivalta.
Tarinassa Everstinnan elämää varjostavat myös isän varhainen kuolema, kiihkouskovaisen äidin väkivaltaiset kasvatusmenetelmät ja äärimmäisen traumatisoiva lapsuudenkokemus, salaisuus, jonka kasvavan tytön mieli oli kätkenyt unohduksen muurin taakse.
Miksi me sitten hakeudumme ihmissuhteisiin tai yhteisöihin, jotka ovat meille vahingollisia? Ja miksi tällaisesta suhteesta on niin vaikea irrottautua?
Nämä ovat Everstinna tematiikan keskeiset kysymykset. Esitys myös tarjosi ainakin yhden avaimen tarinan Everstinnan mielen lukkoihin.
Toki Everstinna on tarina myös eheytymisestä. Everstinnan luovuus puhkeaa kukkaan ja kirjallinen tuotanto lähtee toden teolla käyntiin, kun hän pystyy vihdoin irrottautumaan väkivaltaisesta parisuhteestaan ja solmii uuden suhteen itseään vuosikymmeniä nuoremman pojan kanssa.
Everstinnan eheytymisestä kertovassa jaksossa 14-vuotias poika rakastelee aikuisen rakastettunsa kanssa ensikerralla kuin kiiman haistanut hirvas ja heti perään kuin kaiken kokenut vanha pukki. Everstinna kuvaa tätä aktia todella nautinnolliseksi.
Everstinna haastoi meidät katsojat käymään ainakin sisäistä dialogia oikeasta ja väärästä. Jokainen meistä on varmasti sitä mielestä, että neljävuotiaan tytön seksuaalinen hyväksikäyttö on väärin, kuvottava rikos.
Samoin me pidämme todennäköisesti itseään 26 vuota nuorempaan teinityttöön suhteen aloittavaa setämiestä vähintään arveluttavana hahmona. Onko keski-ikäisen naisen suhde 14-vuotiaanseen poikaan yhtä väärin?
Kariniemelle on pystytetty Aavasaksalle taiteilijaprofessori Ensio Seppäsen veistämä patsas vuonna 1990.
Kariniemen kirjallinen tuotanto on vaipunut unohduksiin vuosikymmeniksi todennäköisesti siksi, että hän oli seksuaalisuuden kuuvaajana aikaansa edellä. Se mikä sopi viime vuosisadalla Henry Millerin ja kumppaneiden kaltaisille maailmankirjallisuuden ”eversteille”, ei sopinut keski-ikäiselle lappilaiselle naiskirjailijalle.
Me teemme elämämme suuret päätökset tunteiden varassa. Ne ovat tavallaan meitä vahvempia, vuosimiljoonia kestäneen evoluution tulos.
Everstinnassa näitä syviä tunteita symbolisoi suo, kaunis mutta upottava mielen maisema. Taide on keino tutkia meidän suhdettamme omiin tunteisiimme ja myös tässä mielessä Helsingin kaupunginteatterin Everstinna on hyvää taidetta.