Arvio: Everstinna
Everstinna – elämän intohimoa
Heidi Herala ja hänen Everstinnansa kuumentavat syksyn viileät ja pimeät. Helsingin kaupunginteatterin pieni näyttämö latautuu ensimmäisestä sisääntulosta ja repliikistä. Kyse on siis Rosa Liksomin romaanista Everstinna ja sen viennistä näyttämölle.
Everstinnan ohjaaja on Susanna Airaksinen ja dramaturgi Merja Turunen. Näytelmän takana on liuta väkeä, joka tietää mitä tehdä, mikä kuuluu ja näkyy notkeassa toteutuksessa; kieli, murre ja kielikuvat, lavasteet, puvustus, kaikki on valjastettu everstinnan sielunelämän paljastamiseen ja näytelmän palvelemiseen.
Niin, ensimmäinen repliikki menneisyydestä ja tulevaisuudesta koukuttaa silmät everstinnaan, Heidi Heralaan. Hurtilla huumorilla käynnistyvä eepos on heti lappilainen ja jotenkin lappilaisesti alaston ja samalla rikas.
Tiedämme, että teoksen taustalla ovat kirjailija Annikki Kariniemen ja eversti Oiva Willamon elämänkaaret ja heidän aikakautensa ennen ja jälkeen toisen maailmansodan. Sodan askelten kumut kuuluvat myös tässä näytelmässä, kuten myös ajan aatteiden ääriviivat. Mutta vapauttavaa on, että ihminen on tapahtumien ytimessä. Historialla ei itse asiassa ole merkitystä, ei myöskään näytelmälle ääriviivat antaneilla ihmisillä. Tämän näytelmän sisus on Heidi Heralan naishahmo ja sen luojat. Mutta kiinnostavan kehyksen ja ankkuroinnin sota ja sen toimijat tarjoavat everstinnan ympäristöön.
Näytelmän, siis teoksen, ensimmäinen puolikas latasi odotuksen, sillä taiten rakennetut alkuaskelmat lupaavat kaikkea kysymyksineen. Lupaukset täyttyivät – everstinnasta kasvoi elämän intohimo, ruma ja kaunis, naisen voitto elämästä.
Heidi Heralan luoma everstinna kuuluu sarjaan unohtumattomat teatterielämykset. Naisen elämä synkimmillään, henkinen riippuvuus, puolustuskyvyttömyys maailman ja miehen edessä, eläminen huomista peläten. Siinä everstinnan askelmat, joita Heidi Herala kiipeää armottomana, hitaasti kiihdyttäen tempoja kohti valaistun näyttämön viimeistä hetkeä. Everstin vaimo kasvaa everstin ohi, kohti omaa luovaa sisintään ja omaa elämäänsä.
Everstinna kerää helposti ansaittuja superlatiiveja ja syystä. Olisi ollut helppoa kiinnittää näytelmä todellisuuteen, mutta se (ja kirja) etenee irrallaan faktoista ja todellisten ihmisten elämästä. Hyvä. Lavastus, viitteelliset ihmiset, kaikki näyttämöllä ovat linjassa. Äänenä mukana oleva Santeri Kinnusen eversti on hyytävä ja viettelevä, se jota naisten pitäisi kiertää kaukaa. Mutta jos ei osaa, jos on liian paljon haavoja miehistä… Rauno Ahosen äänittämät everstinnan isä, Matti-setä ja Vompakti elivät mukana.
Miten sen sanoisi? Jos ei olisi nähnyt tätä everstinnaa, elämysosastosta puuttuisi jotain. Everstinna on koettava. Everstinna, se todellinen, on Aavasaksan patsaansa ansainnut ja Heidi Herala seisovat aplodit!