Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Fanny ja Alexander

Liisa Talvitie – Liisan seikkailut – 18.11.2022

Fanny ja Alexander -näytelmässä hyvä ja paha, valo ja pimeys käyvät kamppailua keskenään

Rakastettu, suorastaan legendaarisiin mittoihin kasvanut Ingmar Bergmanin elokuva Fanny ja Alexander saa nyt vaikuttavan toteutuksen Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä.

Ohjaaja, tekstin sovittanut Paavo Westerberg valmisteli esitystä pitkään, ja kaikki maailmassa parin vuoden aikana tapahtunut on varmasti vaikuttanut hänen tulkintaansa tarinasta. Hyvä ja paha, riehakas hedonismi, elämännautinnot ja puritaaninen ankaruus käyvät näytelmässä keskenään kamppailua. Kuten ne todellisessa elämässäkin tekevät.

Fanny ja Alexander ei ole satu, vaikka siinä on monia taianomaisia elementtejä ja mystiikkaa. Westerbergin ja hänen upean ensemblensä tulkinta on runsaudensarvi, josta löytää monia koskettavia teemoja. Piispa Vergeruksen harjoittama henkinen ja fyysinen perheväkivalta ei ole niistä vähäisin, ja kun se valotetaan Ekdahlin suvun riehakasta elämäntapaa vasten, on kontrasti pimeän ja valon välillä hyvin selkeä.

Nimirooleissa ei elokuvan tapaan ole lapsinäyttelijöitä. Heitä näyttelevät nyt Olavi Uusivirta ja Elena Leeve. Molempien rooleissa on herkkyyttä ja vahvaa läsnäoloa. Se, miten Alexander kasvaa omapäisestä pikkupojasta kohti aikuisuutta, tulkitaan järkyttävällä tavalla kohtauksessa, jossa piispa väkivalloin hakkaa pojasta syntiä pois.

Isosta ensemblestä kohoaa muutama roolityö ylitse muiden. Ekdahlin suvun kantaäiti Helena on yksi tarinan ja tietysti koko suvun koossapitäviä voimia, ja Rea Mauranen on roolissaan hurmaava ja rauhallisesti läsnäoleva viisas nainen. Salaperäistä, lempeää Isak Jacobia näyttelevä Jouko Klemettilä tuo kohtauksissaan näyttämölle toivoa hyvän voitosta. Emmi Pesonen Ismaelin roolissa on salaperäinen ja samalla vaikuttava hahmo.

Keskeisissä, Fanny ja Alexanderin ohella vaativimmissa rooleissa ovat Eero Aho ja Anna-Maija Tuokko, joka näyttää jälleen miten lahjakas näyttelijä hän on. Viime vuosina hän on loistanut teatterissa, elokuvissa ja televisiossa monena sekä monipuolisena ja tekee nyt Emilienä riipaisevan vahvan roolin. Eero Aho on julmankova Vergerus yrityksessään hallita vaimoaan ja tämän lapsia. Hänen ja Anna-Maija Tuokon väliset kohtaukset ovat näytelmän vaativimpia, ja molemmat näyttelevät kuin vereslihalla.

Näytelmää ei ole toteutettu 1900-luvun alun epookkiin lukuun ottamatta muutamia kohtauksia, joissa Rea Mauranen on puvustettu ajan hengen mukaisesti. Antti Mattilan lavastus vie katsojan erilaisiin huoneisiin, jotka heijastavat hyvin kunkin kohtauksen henkistä ilmapiiriä.

Modernisointi ei vie esityksen tehoa, ja ainoa kriittinen kommentti koskee esityksen kestoa. Kolme ja puoli tuntia on melkoinen istunto, vaikka tarina eteneekin vauhdilla.