Arvio: Fanny ja Alexander
Täydellistä teatteria
Helsingin kaupunginteatterin Fannyssa ja Alexanderissa on kaikki. Teatteria parhaimmillaan. Tarinankerrontaa, lapsuuden taikuutta, teatterin lumoa ja magiaa, karnevaalia, mielikuvitusta ja hulluutta, kummituksia ja muita kummajaisia, salaisuuksien paljastumista, näyttelemisen suuruutta ja kuten näytelmän julisteessa sanotaan, väkevää elämänvoimaa.
Suuri ja voimakas on tämä Ingmar Bergmanin näytelmä, sekä henkisesti että fyysisesti. Se on kuin valtava fresko tai muraali. Kuten näytelmän ohjannut Paavo Westerberg käsiohjelmassa osuvasti sanoo, ”tämä teos juhlii teatterin olemassaoloa, mielikuvitusta, näyttelijöitä ja näyttämöä. Fanny ja Alexander haluaa sanoa, että mielikuvituksen voima on rajaton, ja jos ihminen keskittyy enemmän valoon kuin pimeään itsessä ja muissa, on meidän kaikkien mahdollista pelastua.”
Viimeisten kymmenen vuoden aikana Westerberg on noussut yhdeksi Suomen kärkiohjaajista. Heti tämän näytelmän alku on ohjaajan ja lavastaja Antti Mattilan neroutta. Pyörivällä näyttämöllä esitellään roolihenkilöt, ei mitenkään luettelemalla, vaan näyttämällä Ekdahlin perheen valmistautumista jouluyöhön. Kukaan ei vielä puhu. Yhdet lavasteet reunimmaisena pyörivät toiseen suuntaan ja niiden nurjalla puolella istuu piispa Edward Vergerus. Kaikki Bergmanin elokuvan nähneet joutuvat tässä heti mielenmyllerrykseen, kun tietävät, että iloisen jouluyön jälkeen kaikki tulee muuttumaan. Pahuus on jo läsnä meille katsojille, mutta ei Ekdahleille. Katsojan ei kuitenkaan kannata lukita tapahtumien seuraamista muistikuviinsa elokuvasta, sillä Westerberg on ottanut mukaan sisältöjä myös kirjasta, joka muokattiin myöhemmin elokuvasta.
Tapahtumat alkavat vuodesta 1907. Vaikka Ingmar Bergman syntyi vasta 1918, tapahtumien runkona ovat hänen omat lapsuusmuistonsa. Westerbergin näytelmässä aikaa ei kuitenkaan ole sidottu varsinaisesti mihinkään, vaan esimerkiksi vaatetus ja lasten joululahjat siirtävät ajankulkua lähemmäs nykyaikaa. Tämäkin toimii täydellisen onnistuneesti, koska ei ole kysymys ajasta eikä paikasta, vaan mielestä. Eikä näytelmän tarinan ole tarkoituskaan olla realistinen, sillä se on Alexanderin suodattama ja värittämä.
Kaikki ei ole edes Alexanderin muistojen ja ajatusten maailmaa. Bergman itse sanoi elokuvansa rakenteesta, että osa asioista nähdään Alexanderin näkökulmasta, osa objektiivisemmin. ”Olen vaihtanut näkökulmaa niin kuin se minulle sopi.” Oleellista on joka tapauksessa, että tapahtumilla oli jonkintasoiset vastineensa Bergmanin omissa lapsuuden kokemuksissa, eri vaiheissa suloinen kotielämä, laulu ja leikki ja teatteri sekä toisaalla suljetun elämänpiirin ankaruus ja suoranainen raakuus, kaiken kivan kieltäminen sekä valheellinen moralismi.
Alexander ja Fanny, Olavi Uusivirta ja Elena Leeve, kokevat tämän kaiken niin kauniilla ja väliajan jälkeen niin kurjalla tavalla, että katsomiskokemus on ensin lumoava, sitten vihaa sisältävä. Fannyn ja Alexanderin yhteispeli näyttämöllä hakee vertaistaan. Lieneekö tähän ansionsa sillä, että Olavi ja Elena ovat tunteneet toisensa jo koulun yläasteelta asti ja myös Kallion lukiosta. Teatterikorkeakoulussakin he olivat samoihin aikoihin, joskin eri vuosikursseilla. Fannyn ja Alexanderin elämä piispalassa on pelkkää helvettiä, ja saattaa olla, että jotain tällaista on joskus nykyisinkin uusioperheissä, eikä siinä silloin ole lapsilla muuta mahdollisuutta kuin uppoutua vaikkapa taikalyhdyn laterna magican tarjoamaan maailmaan.
Kaikki muutkin näyttelijät tekevät niin jämeriä roolisuorituksia, että kuvat näyttämöltä ovat edelleen elävinä mielessä, kun tätä kirjoitan. Yhdessä kohtaa eilen teatterissa tuli kuitenkin väistämättä vertailuun elokuva, jossa piispaa esittää Jan Malmsjö. Se roolityö on niin kammottavan raaka ja Malmsjö pelkällä ulkonäöllään niin vastenmielinen, että nyt teatterissa ei Eero Aho saavuta samaa häijyyttä. Eikä Helsingin kaupunginteatterin esitys muutenkaan ole aivan yhtä synkkä painajainen kuin elokuva.