Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Fanny ja Alexander

Jaana Semeri – Teatteri & Tanssi + Sirkus – 19.12.2022

Fanny ja Alexander on rakkaudentunnustus teatterille

Fanny ja Alexander -elokuva ja tv-sarja, Ingmar Bergmanin 40-vuotias taideteos, on ohjaajansa näkemys lapsuudestaan ja hurmaava aikuisten satu. Tarina alkaa, kun Ekdahlien porvarissuvun matriarkka (läsnäolon taituri Rea Mauranen) ja hänen poikansa perheineen viettävät riemullista jouluaattoa komeassa talossaan.

Idylli särkyy, kun yksi pojista kuolee. Tragediaksi murhe muuttuu, kun Uppsalan kiivas piispa piirittää vaimokseen hänen leskensä Emilien ja alistaa julmaan komentoonsa tämän ja lapset, Fannyn ja Alexanderin.

Bergmanin elokuva on ikoninen, mutta ohjaaja Paavo Westerbergin päätä ei palele. Hän tarttuu mahdottomaan tehtävään ja tuo Fannyn ja Alexanderin Helsingin Kaupunginteatterin lavalle. Hyvä kun tuo! Pitää ylittää itsensä, jos tahtoo luoda uutta.

Fanny ja Alexander on tarina siitä, miten elämänilo voittaa ankeuttajat 6–0. Samalla se on rakkaudentunnustus teatterille. Sellainen on myös Westerbergin tulkinta, joka soi kirkkaimmin, kun Emilie (vaikuttava Anna-Maija Tuokko) puhuu koskettavasti teatterin tehtävistä. Tai kun nuutunut teatteriseurue vääntää pölyistä Hamletiaan. Tai kun Gustav Ekdahl (vakuuttava Santeri Kinnunen) pitää loppupuheenvuoroa tarinan henkilöiden vaipuessa hienojen valojen (William Iles) ja ihanan kukkasateen (lavastus Antti Mattila) keskellä teatterin ikihämärään.

Westerbergin näkemys on nimenomaan visio. Se saa rakennukset pyörimään, ihmiset ja kuolemat tanssimaan. Ja kyllä: kuolema on se Bergmanin Seitsemäs sinetti -elokuvasta tuttu, mustahelmainen ja valkokasvoinen. Esitys on myös äänten taidetta. Sanna Salmenkallion moni-ilmeinen musiikki ja Jaakko Virmavirran oiva äänisuunnittelu ovat kuin huomaamatta läsnä.

Ohjauksen ote on vahvin, kun kekseliäs keveys kääntyy vahvaksi draamaksi: piispanlinnan kolkoissa saleissa ja juutalaisen kauppiaan taianomaisessa talossa. Sitä asustava salaperäinen Ismael (taitava Emmi Pesonen) ei kyllä ole niin veret seisauttava kuin se alkuperäinen eli Stina Ekblad. Myöskään komeasti piispaa tulkitseva Eero Aho ei ole yhtä hirveä kuin Bergmanin pappi Jan Malmsjö.

Päähenkilöt Fannyn ja Alexanderin Westerberg on ohjannut paljon alkuperäisiä kiehtovammiksi, nokkaviksi ja vikkeliksi nuoriksi. Elena Leeve ja Olavi Uusivirta ovat kuin luodut osiinsa ja kuljettavat tarinaa soljuvasti eteenpäin.