Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Fanny ja Alexander

Susanna Salmi – Teatterinna – 26.11.2022

Fanny ja Alexander @ Helsingin Kaupunginteatteri

Fanny (Elena Leeve) ja veljensä Alexander (Olavi Uusivirta) ovat värikkään, avoimen ja lämpimän Ekdahlin suvun nuoret jäsenet, jotka seuraavat äitinsä Emilien (Anna-Maija Tuokko) ja isänsä Oscarin (Pekka Huotari) sekä muun suvun työtä teatterin parissa, kurkistavat monen tädin ja sedän suhdekiemuroihin, salakuuntelevat aikuisten juttuja, nauttivat tarinoista, joita heille kerrotaan, kertovat itse tarinoita ja elävät lapsuutta täynnä iloa, mielikuvitusta ja vapautta olla utelias, fiksu ja oma itsensä.

Mutta sitten isä kuolee ja äiti menee uusiin naimisiin. Piispa Edward Vergerus (Eero Aho) ottaa tuoreen vaimonsa ja tämän kaksi lasta luokseen asumaan, eikä aikaakaan, kun kaikki tuttu ja hyvä on muisto vain. Säännöt ovat tiukkoja, virheistä rangaistaan lujasti, eikä mikään ole parantumassa. Uusi elämä on kamalaa, erityisesti Alexanderille, joka joutuu piispan silmätikuksi. Mutta vaikka onnellinen lapsuus ja vapaus tuntuvat menetetyiltä, jostain pilkahtaa silti toivo, vahvana ja rohkaisevana.

En ole nähnyt Ingmar Bergmanin Fanny ja Alexander -elokuvaa tai lukenut romaania, mutta tiesin tarinan pääpiirteittäin ja olin ehtinyt jo kuulla ihastuneita kommentteja teatteriesityksestä, joten odotin tätä innolla. HKT:n Fannyn ja Alexanderin on ohjannut ja sovittanut Paavo Westerberg, Bergmanin romaanin suomentanut Elina Hytönen ja näyttämöversion dramaturgina toiminut Henna Piirto. Lavastus on Antti Mattilan käsialaa, puvustuksesta vastaa Anna Sinkkonen, valaistussuunnittelusta William Iles ja sävellyksestä Sanna Salmenkallio, äänisuunnittelusta Salmenkallio ja Jaakko Virmavirta. Naamioinnin on tehnyt Jaana Nykänen. Esitys on kokonaisvaltaisesti vaikuttava ja väkevä, josta kiitos kuuluu sille, että jokainen osa-alue on onnistuneesti toteutettu. Käsiohjelmassa ohjaaja kirjoittaa, miten alunperin vuodelle 2020 suunniteltu ensi-ilta koittikin vasta nyt, kaksi vuotta myöhemmin, joten Fannyn ja Alexanderin suunnitteluprosessi on ollut harvinaisen pitkä. Olettaisin siis, että jokaista ratkaisua on harkittu ja pohdittu viimeiseen saakka, jotta lopputulos on kaikilta osin täysin valmis. Ja niin se onkin. Väliajan kanssa esitys kesti varttia vaille neljä tuntia, mutta tämän näytelmän kohdalla siinä ei ole minuuttiakaan turhaan venytettyä hetkeä. Juoni ei etene kovin vauhdikkaasti ja tahti on alusta loppuun yllättävänkin rauhallinen, mutta hetkeäkään ei pitkästytä. Ohjaaja Westerberg on osannut lukea esityksen tunnelmaa, tasoja ja pinnan alla häälyviä nyansseja tarkasti, ja Fanny ja Alexander ehdottomasti ansaitsee pitkähkön kestonsa. Näin se vyöryy näyttämölle kiirehtimättä ja pääsee täyteen kukoistukseensa, jokainen tunne, ajatus ja hetki saa sopivasti aikaa tehdäkseen vaikutuksen. Westerbergin ohjaus käyttää suurta näyttämöä ääriään myöten, ja isolla lavalla iso tarina pääsee oikeuksiinsa. Salmenkallion sävellys ja hänen ja Virmavirran äänisuunnittelu ovat tärkeässä roolissa tarinan kertomisessa, ja pidin kovasti musiikin monipuolisuudesta ja siitä, miten äänisuunnittelu tekee joistakin kohtauksista aivan todella painostavia ja ahdistavia. Fannyn ja Alexanderin tarina on nimittäin varsin hurja, ja siinä on paljon synkkiä teemoja. Esitys ei näitä teemoja väistä, vaan kaikki, niin hyvä kuin paha, on lavalla läsnä. Koska mielikuvitus on tarinassa vahvasti mukana, kaikkea ei kuitenkaan näytetä suoraan, mikä on hyvä ratkaisu. Eikä kaikki ole synkkää ja pimeää, vaan on myös iloista, lämmintä ja toiveikasta.

Antti Mattilan selkeälinjainen, näyttävä lavastus taipuu moneen ja pyörii pitkin näyttämöä uljaana ja vaikuttavana. Lavastus onnistuu tekemään tapahtumapaikoista intiimejä ja rajattuja, värikkäitä ja riehakkaita, kolkkoja ja kaikuvia, turvallisia ja tuttuja, ja vieraita ja pelottavia. Yhdessä William Ilesin terävän ja tarkan valosuunnittelun kanssa lavastus ihastuttaa ja kiinnittää katseen useassa kohdassa, se sekä toimii hyvin osana tarinaa että näyttää komealta. Valosuunnittelu on monesti huikean dramaattista, ja näyttämökuvissa dramaattisuus ja terävyys korostuu varsinkin piispan talossa tapahtuvissa kohtauksissa. Anna Sinkkosen pukusuunnittelussa on ihanasti tyylejä monelta ajalta, on esimerkiksi jouluneule, arkisia t-paitoja, ajankuvaan sopivia mekkoja ja yöpaitoja, monenlaisia kaapuja ja kimaltavia vaatekappaleita. Monipuolinen vaatekuvasto kuitenkin sopii yhteen, ja tukee tarinankerrontaa hienosti. Ekdahlien perhe pukeutuu värikkäästi, omannäköisesti ja vapaasti, ja vähentääkin vaatteita jos siltä tuntuu. Piispan luona taas sävyt ovat synkkiä, vaatteet hillittyjä ja yhtenäisyys tiukkaa. Tämä näkyy visuaalisuudessa muutenkin, ja toki myös hahmoissa, mutta ei tunnu päälleliimatulta tai korostetulta, vaan päin vastoin tekee vain entistä kipeämmäksi tiedon siitä, miten iloista ja onnellista kaikki ensin oli ja miten surkeaksi kaikki sitten muuttuu. Hienoa, tarkkarajaista visuaalisuutta esityksen läpi, ja paljon kiehtovia yksityiskohtia myös.

Näyttelijät tekevät vakuuttavaa ja vivahteikasta roolityötä, ja tuovat esityksen monipuolisen hahmogallerian lavalle rennosti ja taitavasti. Olin etukäteen erityisen iloinen siitä, että pääsin vihdoin näkemään Elena Leeven teatterilavalla, olen hänen leffa- ja tv-rooleistaan pitänyt paljon, mutta teatterirooleja en ennen tätä ollut nähnyt. Leeve tekee hienon roolin täynnä nyansseja, Fanny on kiinnostava hahmo ja samoin hänen suhteensa Alexanderiin ja asemansa tarinassa ovat mielenkiintoisia. Leeven roolityö on yksityiskohtaista ja onnistuneesti välillä vähäeleistä ja välillä runsasta, hän kuvaa kauniisti Fannyn tunteet ja ajatukset ja kantaa tytön tarinan koko näytelmän läpi varmalla otteella. Olavi Uusivirran Alexander on Leeven Fannylle juuri sopiva pari. Oli myös kiva nähdä Uusivirta uudelleen teatterilavalla näin nopeasti, viimeksi näin hänet Hamletina Kansallisteatterissa pari kuukautta sitten. Ja vähän Hamletia näkyi Alexanderissakin, teatteriperheen lapsena hän tuntee monet roolit. Uusivirralla on rooliinsa onnistunut ote, ja hienovarainen tapa lukea sitä, miten Alexander suhtautuu tilanteisiin. Koska lapsia näyttelevät aikuiset, heidän ikänsä ei ole esityksessä niin tarkkaan määritelty (tai jos määriteltiin niin meni minulta ohi), mutta nimenomaan lapsuus, nuoruus ja turvallisuus ovat teemoja, jotka sekä Uusivirran että Leeven rooleissa näkyvät selvästi. Samoin näiden teemojen rikkoutuminen ja murtaminen, se miten edes lapset eivät ole pahalta turvassa vaan suoraan sen kohteina. Uusivirta ja Leeve kuvaavat Fannyn ja Alexanderin kasvutarinan, toisiinsa tukeutumisen ja mielikuvitukseen turvaamisen koskettavasti ja aidosti. Kuten Alexander ja Fanny tukevat toisiaan, niin myös näyttelijät tukevat toistensa roolitöiden kasvamista vavahduttaviksi ja vaikuttaviksi.

Anna-Maija Tuokko on erinomainen Emilie, monitasoinen hahmo jonka Tuokko kuljettaa tarinan läpi hienovireisesti ja raastavasti. Hän tuo Emilien tunteet lähelle katsojaa voimakkaasti, mutta silti täysin uskottavasti. Eero Ahon Edward on julma ja kylmä, juuri siinä rajoilla että hahmo olisi ”vain” paha eikä mitään muuta. Aho onnistuu kuitenkin kaivamaan piispasta esiin muitakin kerroksia kuin tämän julmuuden, ja roolityö tekee vaikutuksen. Aho pelaa taitavasti yhteen muiden näyttelijöiden kanssa, ja juuri se, miten esiintyjien yhteistyö toimii, takaa sen, että piinaavat kohtaukset ovat niin piinaavia. Ja toisaalta sitten sen, että iloisissa kohtauksissa ilo kuplii vauhdikkaana ja jännittävissä kohtauksissa pulssi kiihtyy katsomossakin. Koko ensemble on rooleissaan niin läsnä ja hereillä, että kaikki esityksen nyanssit tavoitetaan eikä huomio herpaannu lavalla hetkeksikään. Oli kiva nähdä lavalla myös Rauno Ahonen, hänet olen teatterissa aiemminkin nähnyt, mutta Ahosen työtä on aina ilo seurata, ja onnistuneen roolin hän tekeekin Aronina. Veera Anttila teki vaikutuksen, hän näyttelee Majta itsevarmasti ja hurmaavasti, ja tuo hahmoonsa sujuvasti yksityiskohtia. Pekka Huotarin Oscar on valloittava, hauskan ja mukavan oloinen mies johon tykästyy heti ensi hetkistä. Sanna-June Hyde tekee tosi mainion roolin Lydiana, samoin Jari Pehkonen Carlina ja Santeri Kinnunen Gustav Adolfina. Mainitaan vielä myös Emmi Pesonen sekä kiehtovan ja vähän pelottavankin Ismaelin roolissa että eräänlaisena kertojana, varsin hyvää työtä.

Fanny ja Alexander herätti paljon ajatuksia, ja siinä riittää mietittävää pitkään. Näytelmässä on paljon tasoja ja paljon hahmoja, ja tämän esityksen kohdalla se on vain hyvä juttu. Koska esitys saa aikaa käsitellä teemojaan ja tapahtumiaan, se ei tunnu täyteen ahdetulta vaan tarjoilee hyvin monta kiinnostavaa juttua. On aikuisten ja lasten maailman eroja ja rajoja, vallankäyttöä ja toisten murtamista ja rankaisemista, suhdekiemuroita, sydänsuruja ja -iloja, mielikuvituksen leikkiä ja turvaa, juhlia ja arkea, nuoruutta ja vanhuutta sekä perhekuvausta, ja monia muita juttuja. Näytelmä on toteutettu lavalle harkitusti ja kaikkia yksityiskohtia myöten taidokkaasti, joten katsomossa saa kunnolla nauttia vakuuttavasta puhenäytelmästä. Tosin nauttiminen on vähän hankalaa, kun tarinassa liikutaan niin synkissä ja syvissä vesissä, mutta kyllä se vaikutuksen tekee, kun isoa tarinaa kerrotaan näin onnistuneesti. Ja toki hienosta näyttelijäntyöstä ja huikeasta visuaalisuudesta nauttii aina, oli aihe mikä vain. Joten upeaa oli istua katsomossa ja seurata, kuinka tämä perhesaaga rakentuu lavalle, sillä esitys on kaikilta osa-alueilta niin ammattimaisesti toteutettu ja ladattu täyteen hienovaraisia nyansseja. Monitasoinen, rouhea, kaunis, kauhistuttava ja herkkä näytelmä, jossa mennään läpi hyvää ja pahaa ja tehdään se vahvasti. Tämä vaatisi vähintäänkin toisen katselukerran jotta saisi kaiken irti, mutta jo yhden kerran jälkeen mieli on täynnä mitetiskelyä esityksestä ja sen teemoista. Kun kaikki osa-alueet ovat varmoja, on lopputulos yleensä aikamoisen hyvä, ja kun mukana on lisäksi vielä ”sitä jotain”, jokin ekstravaihde, silloin ollaan huippujuttujen äärellä. Ja sellainen tämä Fanny ja Alexander todellakin on.