Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Fingerpori

Arja Korhonen – Kulttuuri kukoistaa -blogi – 27.3.2019

Helsingin Kaupunginteatteri: Fingerpori

Poskilihakset saa nauramisesta kipeiksi tässä esityksessä, jos fingerporilainen sanaleikittely nappaa. Minuun nappaa – ja välillä luulin vieruskaverini tippuvan tuolilta hihitykseen tikahtuessaan. Vastaus mieltä askarruttaneeseen kysymykseen “toimiiko sarjakuva näyttämöllä” on siis ehdoton kyllä. Toimii hienosti!

Petja Lähde kirjoitti – mitä ilmeisimmin hyvässä yhteistyössä Fingerporin luojan Pertti Jarlan kanssa – joka kantaesitettiin Turussa 2017. Siinä Fingerporin pikkukaupunkia uhkasi kuntaliitos Turkuun. Helsinkiin tekstiä on päivitetty ja lokalisoitu: pakkoliitos uhkaa nyt Helsingin kanssa ja ajankohtaisia aiheita on tuotu mukaan vanhustenhuollosta alkaen (vai oliko se jo Turun versiossa?). Fingerporilaiset yrittävät estää liitoksen tekemällä videon, joka toisi esiin muun muassa kaupungin “rikkaan kulttuurin ja värikkään infrastruktuurin” ja saisi päättäjät ymmärtämään, että tuo ainutlaatuisuus on säilytettävä. Kuinka käy – lopulta Sauli Niinistö joutuu/pääsee ottamaan asiaan kantaa. Yhteiskunnallisen haasteen ratkaisemisen ohessa saamme kuulla monta tarinaa, kuten päähenkilö Heimo Vesan syntymän.

Ohjaaja Pertti Sveholmin mukaan Fingerporissa ei ole aihetta, jota ei voisi käsitellä. “Kuljetaan koko ajan siellä rajoilla, välillä menee överiksi ja välillä osuu ihan nappiin. Raikkaasti ja napakasti.” Juuri näin, sanoo katsoja!

Näyttelijät vetävät huippusuorituksia. Heimo Vesaa esittävä Jari Pehkonen on heimovesampi kuin piirros-Heimo itse, ohuita länkisääriä myöten! Sanna Saarijärvi loistaa Rivo-Riittana, ja myös muut viisi näyttelijää hoitavat hommansa oivasti. Oli vaikea uskoa, että näyttelijöitä on tosiaan vain seitsemän: yhteensä lavalla touhuaa kokonainen kaupungillinen, yli 70 eri hahmoa! Ja kuten sanottu, upeasti esitettyinä: esimerkiksi presidenttiparin ilmeet ja eleet ovat täydellisesti esikuviensa kaltaiset, ja Jouko Turkan tunnistaa ensi sekunnista. Mikko Alatalo -parkaa käy hieman sääliksi: hän olisi niin kovasti halunnut vetää viisun. Myös siirtymät päivästä toiseen esitetään samoin voimin kiinnostavan rempseästi.

Puitteet ovat mietityn simppelit ja toimivat. Sarjakuvamaisen lavastuksen lisäksi käytetään videokuvaa ja still-kuvaa, ääni- ja valotehosteita sekä reipasta henkeen sopivaa musiikkia. Vauhtia piisaa kuin action-leffassa, kohtaukset ja tilanteet vaihtuvat ripeään tahtiin ja pääasia, sanaleikit, ovat keskiössä. Etukäteen mietin, mahtaako luettuna usein hetken miettimistä vaativia vitsejä ehtiä tajuta näytelmätemmossa, mutta ne esitettiin niin selkeästi, ettei juuri mitään mennyt ohi. (Vain yhtä kohtaa en tajunnut, mutta sitä ehti pohtia jälkikäteen.) Ymmärtämistä helpotti myös se, että suuri osa jutuista on ennestään tuttuja sarjakuvaa vuosia seuranneelle.

Mainiota teatteriviihdettä. Ainakin tämä esitys oli loppuunmyyty, joten liput kannattaa varata pian.