Arvio: Gravity
Gravityn tanssijoiden hypyt ja nostot uhmasivat painovoimaa – Jarkko Mandelinin koreografiassa oli hektistä voimaa – näyttämön katossa leijui arvoituksellinen harmaa möhkäle
Helsinki Dance Companyn ja Kinetic Orchestran yhteistyössä toteuttama tanssiteos Gravity oli elämys, joka laittoi ihmettelemään ja huokailemaan. Tanssijoiden treenatut, vahvat lihakset ja usein jo lapsena alkaneen harjoittelun antama koordinaatiokyky näyttivät kumoavan painovoiman.
Kinetic Orchestran taiteellisen johtajan Jarkko Mandelinin koreografia oli yhdistelmä kuplivaa energiaa ja iholle menevää herkkyyttä. Pinnan alla jylläsivät voimat, jotka saivat tanssijat hypyissä ja nostoissa kirjaimellisesti lentämään kuin painovoima olisi hetkeksi kumottu. Esitys oli hektinen, mutta sen liikekieli tuntui silti rennolta ja hyvin kekseliäältä.
Mandelin on koreografi, joka osaa ilmaista taiteellisia tavoitteitaan ja päämääriään myös verbaalisesti niin, että jopa tällainen tanssin suhteen lähes ummikko ymmärtää. Gravity on teos, jossa on hänen mukaansa pyritty kuvaamaan myös sitä, mitä juuri nyt ajassa liikkuu.
”Pyrin siihen, että Gravity ei ainoastaan lainaisi, vaan myös oppisi ajastaan jotakin. Aggressiivinen vauhdin manipulointi, stillit, jumiin jäävä nykivä liike, tanssijoiden epäinhimillistäminen sekä kiihtymisen äkisti pysäyttävät törmäykset valikoituivat laadullisiksi välineiksi, joista lähdimme luomaan Gravityn henkeä jo edellä mainittujen karkeiden ja isojen liikkeiden päälle”, Mandelin kirjoittaa esityksen käsiohjelmassa.
Ainakin siinä Gravity oli ajassa hyvin kiinni, että esityksessä ei ollut miesten tai naisten rooleja, vaan siinä vallitsi esittämisen tasa-arvo. Esitys haastoi jo olemassaolollaan sen keinotekoisen jaottelun, johon me olemme kasvaneet ja johon meitä on kasvatettu.
Mandelin aloitti oman tanssijanuransa varhaisteininä balettitunneilla. Samaan aikaan hän ryhtyi tanssimaan breackdancea. Aikaisemmissa töissään hän on koreografina ottanut vaikutteita sirkuksesta ja itämaisista kamppailulajeista. Gravity oli tässä suhteessa todellinen runsaudensarvi.
Tanssin Tiedotuskeskuksen sivuilla julkaistussa haastattelussa Mandelinista kerrotaan, että hänen uransa esittävän taiteen parissa alkoi lapsena harrastajateatterista.
Gavityssä oli ainakin osittain näytelmän rakenne. Ensimmäinen ja viimeinen kohtaus sitoivat tarinan, tai oikeammin kai monien tarinoiden langat yhteen.
Näyttämön kehälle oli rakennettu kalteva taso, jota pitkin tanssijat ensimmäisessä kohtauksessa valuivat yksitellen rennosti alas. Loppukohtauksessa juoksevien tanssijoiden virrasta syntyi luiskan kohdalla ihmisvartaloista muodostunut ryöppyävä koski.
Mandelin on toiminut teini-ikäisestä lähtien myös tanssin opettajana ja hän on tehnyt esityksiä myös oman poikansa kanssa. Minusta Gravityn aloituksessa ja loppukohtauksessa näkyivät erityisen selvästi myös ne metodit, joilla Mandelin on luonut ensemblensä kanssa tämän tanssiteoksen.
Metodit eivät ainakaan oleellisesti eroa niistä, joita Mandelin kertoo käyttävänsä tanssin opetuksessa. Jäykkiä sääntöjä ei ole ja ammattitanssijoille ei tarvitse korostaa tekniikan tärkeyttä. Esityksen estetiikka hioutuu esiin uutta luovassa prosessissa koreografin ja tanssijoiden yhteistyönä kokeilujen kautta.
Esityksen yhteisöllinen luonne näkyi hyvin myös siinä, ettei kukaan Gravityn kahdeksasta tanssijasta noussut yksilönä joukosta esiin. Kaikki kahdeksan olivat yhdessä ja erikseen aivan uskomattoman hyviä. Loistavia!
Esityksen lavastuksen ja valaistuksen suunnitelleen William Ilesin skenografia oli mielikuvitusta ruokkiva. Piti oikein kysyä, mikä näyttämön yllä leijunut valtava, sikarin muotoinen ja betoninharmaa möhkäle oikein oli?
Lentävät betonimöhkäleet ovat vielä harvinaisempia kuin lentävät lehmät painovoiman hallitsemassa maailmassa. Ilesin mukaan Helsingin kaupunginteatterin pienen näyttämön ylle ripustettu möhkäle esitti juuri tällaista hyvin epätodennäköistä objektia. Lohkareen pää oli katkennut. Pudonnut pää törrötti näyttämöllä pystyssä ja antoi massiivisen mittakaavaan tanssijoiden huimiin korkeuksiin nousseille hypyille ja nostoille.
Meidän mielikuvituksemme kumoaa painovoiman asettamat kahleet. Mutta samaa toki tekevät luonnonvoimat. Maapallo ja me tietysti sen mukana on vierinyt huimaa vauhtia pitkin Auringon massan avaruuteen painaman ”kuopan” reunaa reilut neljä miljardia vuotta putoamatta kuopan pohjalle vielä kertaakaan (sitä ensimmäistä ja viimeistä).
Painovoima ei kuitenkaan vain sido, vaan myös päästää. Minulle Ilesin betonimöykystä tuli heti mieleen tähtien välisestä avaruudesta aurinkokuntaan lentänyt salaperäinen Oumuamuan, jonka auringon painovoima sinkautti vauhdilla takaisin avaruuteen tämän tähtien välisen vaeltajan ikuisella matkalla.
Tanssiteokselle Gravity on todella hieno nimi.