Arvio: Hiirenloukku
Agatha Christien legendaarinen Hiirenloukku on vihdoin Helsingissä!
Agatha Christien Hiirenloukku on saapunut Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämölle Hakaniemeen!
Alun perin radiokuunnelmaksi kirjoitettu näytelmä on pyörinyt Lontoossa koronataukoa lukuun ottamatta yhtäjaksoisesti vuodesta 1952, ja sitä on esitetty West Endissä liki huikeat 30 000 kertaa.
Vaikka olen ollut kiinnostunut Hiirenloukusta Lontoon-matkoillani, musikaalit ovat vieneet voiton. Nyt kun näytelmä tarjoiltiin vihdoin Helsingissä suomeksi esitettynä, halusin nähdä sen ehdottomasti.
Tarina on hyvin klassinen Christie-mysteeri: joukko toisilleen ennalta tuntemattomia ihmisiä on jumissa lumimyrskyn saartamassa majatalossa. Radiossa kerrotaan, että Lontoossa on tapahtunut murha, ja tekijää ei ole saatu kiinni. Lumimyrskyn keskeltä paikalle rämpii poliisi, joka varoittaa, että on painavat syyt epäillä, että majatalon asukkaista joku on vaarassa joutua murhaajan seuraavaksi uhriksi. Koska talo on eristyksissä muusta maailmasta, murhaajan on oltava joku talossa oleskelevista ihmisistä.
Hahmot ovat jokainen omalla tavallaan hieman epäilyttäviä, ja kaikki tuntuvat piilottelevan jotain salaisuutta. Majatalon omistajapariskunnalla Molliella ja Gilesilla (Elina Keinonen ja Severi Saarinen) vaikuttaa ainakin alkuun olevan puhtaat jauhot pussissaan.
Nuori Christopher (Sauli Suonpää) puolestaan tuntuu erikoiselta heti ensitapaamisesta. Utelias Majuri Metcalf (Risto Kaskilahti) ja hotellin omistajia kyykyttävä Rouva Boyle (Helena Haaranen) ovat majatalon seuraavat vieraat. Asiakkaiksi saapuvat myös neiti Leslie Casewell (Sanna-June Hyde) ja lipevä Herra Paravicini (Santeri Kinnunen), todella epäilyttäviä hahmoja hekin.
Kun lumimyrskyn läpi paikalle löytää vielä lontoolainen poliisi Trotter (Joel Hirvonen), porukka on kasassa. Sitten vaan odotellaan, pääseekö joku hengestään ja seurataan majatalossa jumissa olevien henkilöiden välisten suhteiden kehitystä. Enempää juonesta ei viitsi paljastaa, ja loppuratkaisua ei tietenkään ole soveliasta kertoa.
Näytelmä on pienimuotoinen, ja tarina tapahtuu yhdessä huoneessa ilman lavasteiden vaihtoa. Se sopii intiimille Arena-näyttämölle erinomaisesti. Visuaalinen ilme ja äänimaailma ovat 1950-luvulta. On muuten hauskaa, että esitys on samassa teatterissa ja osin samoilla näyttelijöillä kuin kovasti Hiirenloukkua muistuttava farssi Näytelmä joka menee pieleen.
Tarina ei ole läheskään parasta Christietä, mitä olen nähnyt (tv:ssä), enkä osaa selittää, miksi juuri tästä teoksesta on tullut Lontoossa vuosikymmenestä toiseen jatkava suursuosikki. Jälkikäteen ajateltuna juonessa on aukkoja ja yhteensattumuksia, joille ei anneta selitystä. Se on kuitenkin tiiviisti otteessaan pitävä, viihdyttävä, hauska ja tietysti jännittäväkin. Ja oli hauskaa vihdoin nähdä tämä legendaarinen näytelmä!
Tämän nähtyäni suosittelisin kuitenkin Lontoon-matkaajien katsovan Hiirenloukun Helsingissä ja suuntaavaan West Endissä johonkin musikaaliin.