Arvio: Hildur
Hildur – onnistunut uusi toteutus Helsingin Kaupunginteatterissa
Teatteriarvio / HKT kutsui ensi-iltaan
”Tuntuu, että on meneillään Hildur-viikot. Olen seurannut Hildur-sarjaa sen ensimmäisen osan ilmestymisestä asti. Joulukuussa luin kirjasarjan viidennen osan, pari viikkoa sitten tapasin tv-sarjan tekijöitä ja näyttelijöitä, Hildur-tv-sarja tuli ruutuihin maanantaina 26.1. ja Hildur-näytelmä valloitti Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämön 28.1.2026.
Hildur kantaa monta tulkintaa
Olen oppinut Hildurin matkassa yhden asian. En enää vertaa tv-sarja- tai teatteritoteutusta siihen mielikuvaan, jonka olen omassa päässäni Satu Rämön kirjojen perusteella muodostanut. Sadun rakentama Hildur-perusta on niin vahva, että siitä voi ammentaa monenlaisia, puhuttelevia tulkintoja.
Hildur siirtyi teatteriesitykseksi ensimmäisen kerran Turun Kaupunginteatterissa. Helsingin Kaupunginteatterin versiossa on sama dramaturgi eli Satu Rasila, mutta hänpä onkin tehnyt täysin uuden dramaturgian Helsinkiä varten. Turussa oli näyttämölle ahmaistu kolmen kirjan yhdistelmätarina, nyt Hildur-näytelmän tarina pohjautuu vain sarjan ensimmäiseen kirjaan eli Hilduriin.
Arena-näyttämö toimii
Hakaniemessä sijaitseva Arena-näyttämö on aiemmin toiminut elokuvateatterina ja tilat henkivät edelleen siitä ajasta. Katsomo nousee vain loivasti, näyttämö on melko pieni ja aulatilat ahtaat.
Näyttämölle rakennettu Ísafjörður muodostui videoseinistä ja kiviröykkiöstä keskellä näyttämöä. Sivuseinästä avattiin tarvittaessa Ìsafjörðurin poliisilaitos, mutta muut tapahtumaympäristöt enemmän tai vähemmän kuviteltiin näyttämölle. Ei ehkä kaikista näyttävin ratkaisu, mutta toimi erittäin hyvin, kun heittäytyi tarinan vietäväksi.
Videolta eivät heijastuneet aurinkoiset lumihuiput. Niiden sijaan nähtiin kuohuvaa, synkkää merta ja mustavalkoisia negatiivikuvia Hildurin pikkusiskoista Rósasta ja Björkistä. Heidän katoamisensa 25 vuotta aiemmin on edelleen Hildurin suurin trauma ja vuosipäivän sekä näytelmässä käsiteltävän rikostapauksen vuoksi se ahdistaa häntä yhä voimakkaammin.
Synkkyyttä ja yllättävää huumoria
Kun lähtökohta on Nordic Blue -dekkari, voi varautua siihen, että joku murhataan. Hildurin tarina oli minulle (ja yli miljoonalle muulle suomalaiselle) tuttu, joten tiesin, ketkä pääsevät hengestään, mutta kyllä kuolemien toteutukset silti riipaisivat vatsanpohjasta.
Huumori sen sijaan tuli puskista. Näytelmän alussa Paavo Kinnusen esittämä Jakob saapui pomppuisella lennolla Ìsafjörðuriin. Hän ei ollut hillitty, suomalainen poliisiharjoittelija, vaan hänen sisäinen maailmansa pulppusi verbaali-ilotulituksena kaikkien kuultaville. Tämä Jakob-tulkinta upposi minuun täysin myös monessa muussa näytelmän kohdassa. Kun on synkkää, on ilahduttavaa käydä pistäytymässä tunnerekisterin toisessa päässä.
Pitkin näytelmää oli nokkelia heittoja, jotka kutkuttivat nauruhermoja. Reykjavikilaista liikemiestä esittänyt Jari Pehkonen veti pienen soolo-osuuden voimakkaasti korostaen hänen mulqvistimäisyyttään. Hetken emmin, onko tämä kesäteatterin kosiskelevia kikkoja, joita inhoan, mutta sitten päädyin siihen, että tänä päivänä hahmon kaltaisille miehille ei kannata muuta kuin nauraa. Joissain todellisuuksissa tällaista toksista mieskuvaa vielä ihaillaan tai siedetään, mutta ei Hildurin kanssa samalla näyttämöllä!
Hildur-näytelmä on uskollinen kirjalle
Hildur-kirja on tavattoman runsas ja sen rikosjuoni on monipolvinen. Se on sarjan avausosa, jossa käydään myös päähenkilöiden taustaa huolella läpi. Näyttämölle on pitänyt tietenkin karsia, miettiä, mitkä elementit ja juonilinjat sopivat parhaiten kokonaisuuteen.
Arena-näyttämöllä keskityttiin sarjamurhaajan tapaukseen ja sitäkin tietenkin hieman mutkat suoristaen. Oikeuslääkäri Kirves-Hákon (Unto Nuora) poimi kerta toisensa jälkeen hiuksia uhrien suusta, murhattujen kuvat olivat poliisilaitoksen tapausseinällä ja asioita kerrattiin sen verran, että juonessa pysyi erinomaisesti mukana, vaikka kirjaa ei olisikaan ollut lukenut.
Kohtauksia on paljon, etenkin toisella puoliajalla. Tempo on nopea, joissain kohtauksissa olisin mielelläni viipynyt hieman pidempäänkin. Huomasin ajattelevani, että on tämä hienoa, että Hildurista irtoaa tämänkaltainenkin sovitus. Samanaikaisesti mietin, että minua todellakin kiinnostavat sekä Hildur että Jakob henkilöhahmoina, etenkin heidän inhimillisyytensä, jonka sisälle pääsee aina hieman enemmän jokaisella tulkinnalla.
Hildur ja Jakob
Pääparin kohtaukset ovat esityksen parasta antia. Elena Leeve ja Paavo Kinnunen tekevät Hildurista ja Jakobista tasavahvan parin. Hildurin maine on kova, sitä korostetaan alkurepliikeissäkin, mutta hän on näyttämöllä hyvin samaistuttava: topakka, aikaansaava ja herkkä. Jakob on myös erittäin sinut itsensä kanssa. Hän paljastaa oman tuskansa, nynnyytensä (näytelmässä käytetty adjektiivi) ja epävarmuutensa, mutta häntä ei hetkauta muiden irvailu hänen neulomisestaan. Ainoa, mikä menee ihon alle, on ex-vaimo ja huoltajuuskiista. Kohtaus oli toteutettu erinomaisesti, Vappu Nalbantoglun tulkinta videopuhelussa sai karvat nousemaan pystyyn katsomossakin.
Sivuosien esittäjät tekivät useita rooleja, joista suosikkejani olivat Sari Haapamäen poliisipäällikkö Beta ja Sanna-June Hyden Guðrún. Erityismaininnan ansaitsee Unto Nuora ensemblen parhaasta äänenkäytöstä.
Vahva tunnelma läpi esityksen
Hildur-näytelmässä oli vahva tunnelma. Jos juonta ei olisi tiennyt etukäteen, koko ajan olisi saanut olla herkillä siitä, mitä pahaa seuraavaksi tapahtuu. Sitäkään ei tietäisi, että missä, sillä ohjaaja Tuomas Parkkinen käytti taitavasti koko Arena-teatterin tilaa hyväkseen.
Nordic Blue -tunnelmaa luotiin valoilla ja varjoilla, vyöryävillä videovesillä ja hienolla äänimaailmalla. Kun mieli oli synkeänä, sieltä ponnistettiin taas pinnalle vaikkapa nauramalla Jakobin kuolemanpelolle myrskyävällä merellä.
Näytelmän loppuun jäi hieno koukku. Näyttämö on katettu Rósalle ja Björkille.”
Lue arvio kuvineen täällä.