Arvio: Hildur

”Hildur on Arena-näyttämön täysosuma

Helsingin kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä nähdään nyt jotain muuta kuin farssia. Menestyskirjailija Satu Rämön Hildur-dekkarista dramatisoitu näytelmä on täysosuma kaikilta osin. Arenan pieni näyttämö muuntuu hienosti Islannin maisemaksi ja myös näytelmän henkilöiden valoa ja varjoja sisältäväksi mielenmaisemaksi.

Lippu saatu/HKT (tämä ei vaikuta blogin sisältöön)

Tarvitaan tarina – Satu Rämön esikoisdekkari Hildur – tarinan dramatisoija Satu Rasila – dramaturgian suunnittelija Ari-Pekka Lahti ja näytelmän ohjaaja Tuomas Parkkinen. Tämän työryhmän tulos on Helsingin Kaupunginteatterin Hildur.

Islantiin, Länsivuodoille sijoittuvassa tarinassa on keskiössä monin tavoin traumatisoitunut rikosetsivä, kadonneiden lasten yksikön päällikkö  Hildur Rúnarsdóttir. Vaativan työnsä ohella hän suree myös  omien pikkusiskojensa mystistä katoamista ja pakenee synkkiä ajatuksiaan surffailemalla Atlantin jääkylmissä aalloissa. Todellisuus iskee kuitenkin vasten kasvoja, edessä on jälleen uusi murhatutkinta ja sen jälkeen vielä pari muuta. Niitä kaikkia yhdistää outo löytö – uhrien suusta löytyvät vaaleat hiustupot.

Hildur saa avukseen poliisiharjoittelijan Suomesta, villapaitoja kutovan Jakob Johansonin, joka pelkää kuollakseen lentämistä. Jakob ei ole myöskään mukavuusalueellaan venekyydissä Atlanttia vellovassa myrskytuulessa.

Hildurinsa lukeneet tietävät, miten tarina etenee. Se etenee myös Arena-näyttämön sovituksessa. Antti Mattilan lavastus, valosuunnittelija Petteri Heiskasen, äänisuunnittelija Eradj Nazimovin ja videosuunnittelija Toni Haarasen yhteistyönä muodostuu harvinaisen eheä kokonaistaideteos.

Nimiroolissa vaikuttaa rauhallisella läsnäolollaan Elena Leeve. Hän on se Hildur, joka lukija näkee mielikuvissaan jo kirjaa lukiessaan. Leeven roolissa ei ole mitään ylimääräistä, hän tulkitsee hienosti Hildurin mielenmaisemaa, kaikkea sitä hyvää ja myös ahdistavaa, mitä Hildur on elämässään kokenut.

Toista pääroolia, Jakobia näyttelevä Paavo Kinnunen on tekee villapaitoja kutovana roolin, johon kaipasin hieman enemmän juurevuutta. Mutta ehkä Jakob on juuri niin nörtti oman poikansa huoltajuuskiistansa keskellä kuin mitä Kinnunen roolitulkinnassaan tekee. Huoltajuuskiistaan näytelmässä viitataan vain muutamin kohtauksin. Ja siitähän Satu Rämö on kirjoittanut dekkarisarjansa Jakob-nimisen kirjan. (Jotenkin voisi kuvitella, että sarjan muutkin osat poikivat näyttämöversioita.)

Satu Rämö kirjoittaa näytelmän käsiohjelmassa, miten paha löytyy usein läheltä, mutta ihmisten läheisyys on suuri voimavara, joka meillä on. Se tulee todeksi myös näytelmäversiossa.

PS. Kysyin ensi-illassa kysyin Satu Ramöltä, onko hän ollut mukana Islannin jokasyksyisessä lampaidenkeruussa. Siitä nimittäin Hildur-sarjan viides osa Tinna-dekkari alkaa. Olisi pitänyt arvata – on hän tietenkin ollut!”

Lue arvio kuvineen täällä.