Arvio: Hiljaiset sillat
Silta toisen luo
Tarina on vanha: kaksi ihmistä rakastuu toisiinsa, vaikka ei haluaisi rakastua, sillä toinen
heistä on naimisissa. Sen tarinan Hiljaiset sillat kertoo.
Maatalon emäntä Francesca on yksin kotona, kun hänen miehensä ja teini-ikäiset lapsensa ovat maatalousmessuilla. Hän tapaa valokuvaaja Robertin. He ovat yhdessä neljä päivää, ja niiden päivien jälkeen Francescan on tehtävä ratkaisu: lähteäkö vai jäädä, kenen onnea tavoittelee ja ketä satuttaa.
Näin Hiljaiset sillat elokuvana parikymppisenä. Silloin maailmassani asiat olivat selvemmin oikeita tai vääriä. Nyt viisikymppisenä teatterin katsomossa ymmärrän, että kokonaan oikeaa ratkaisua ei ole. Toisten onni voi lopulta tehdä tyynemmäksi kuin oma onni.
Näytelmässä on lauseita, jotka painuvat mieleen. Kuten Robertin lause siitä, että useimmille ihmisille on maailmassa tärkeintä pitää kiinni muuttumattomuuden turvasta. Tai Francescan päiväkirjaansa kirjoittama neuvo lapsilleen: ”Tehkää, mitä teidän täytyy tehdä, jotta pystyisitte elämään onnellisina. Älkää kuolko ennen kuin kuolette.”