Saavutettavuustyökalut

Turvallisesti teatteriin - katso ohjeistuksemme turvalliseen teatterikäyntiin täältä.
Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Humiseva harju

Rolf Bamberg – Demokraatti – 13.2.2020

Nummi on voimaa
Silti rakkaus raatelee Humisevan harjun ihmiset hajalle.

Helsingin kaupunginteatterin ison näyttämön alkukuva on vangitseva. Lattialla ihmiskokoisten korppien parvi, keskinäyttämön korkean lavaelementin päällä tyttö, joka kohta säntää lavan rampilta toiselle, katsomon etuosan läpäisevälle. Hän ottaa heti tilan haltuun. Ja korpit, ne raakkuvat hänen pillinsä mukaan.

Sellainen on Yorkshiren nummella sinnittelevän maalaistalon, Humisevan harjun, Catherine. Kesyttämätön, intohimoinen, pelkällä läsnäolollaan dominoiva. Häijykin tarpeen tullen.

Tämä naisenalku pitää Earnshawn taloudessa komentoa, vaikka yksinhuoltajaisä yrittää olla herra taloudessa ja ohjata niin tyttärensä kuin tämän Hindley-veljen oikealle tielle.

Cathyn, koko perheen, koko nummen, koko näytelmän asetelma myllertyy, kun isä-Earnshaw tuo Liverpoolin reissultaan ”tuliaisen”, ruokkoamattoman, likaisen, puhumattoman katupojan.

Heathcliff on astunut näyttämölle. Tai vyörynyt, sillä niin hän kirjaimellisesti tekee pyöriessään katsomorampilta lavalle.

Cathy on saanut veroisensa vastavoiman. Siitä hän ottaa mittaa näytelmän, elämänsä loppuun asti. Rakastaa, ei rakasta, rakastaa… Vihaa, ei vihaa…

Lauri Maijalan ohjaus Emily Brontën Humiseva harju -klassikosta on huima suoritus. Lentokenttänäyttämö täyttyy tunteiden hirmumyrskyllä vain kymmenellä näyttelijällä, yhdellä muusikolla ja Katariina Kirjavaisen aika väljällä, esityksen fyysiseen ilmaisuvoimaan räätälöidyllä lavastuksella. On tilaa temmeltää.

Catherine ja Heathcliff ovat ohjauksen fokuksessa, mutta Maijala antaa ajatuksella merkityksen sivuhenkilöillekin. Hindley on se pahis näytelmässä, jossa hyviksiä ei juuri olekaan, ellei Earnshawn taloudenhoitajaa ja lapsenkaitsijaa Nelly Deania sellaiseksi lasketa.

Hyvyysvaje on elämässä kamalaa mutta näyttämöllä herkkua. Humisevan harjun enimmäkseen itsekkäät ihmiset taistelevat reviireistään ja möyrivät intohimoisissa tunteissaan niin väkevästi, ettei ehjänä säästy kukaan. Rakkaus raatelee, ja sen Maijala ja hänen upea näyttelijäensemblensä näyttävät meille niin, että pulssi takoo lujaa niin näyttämöllä kuin katsomossa.

Näyttämökuva ja ohjauksen ote on korostetun kaksijakoinen. Väliaikaa edeltävä puolitoistatuntinen ollaan päähenkilöiden lapsuus- ja teinivuosissa Earnshawn Humisevassa harjussa ja nummilla, jälkipuolisko Lintonin Rastaslaakson kartanossa, jonne Cathy on, Heathcliffin kadottua maailmalle, asettunut Edgar Lintonin vaimoksi. Näytelmän fyysinen intensiteetti putoaa selvästi kakkospuolella ja siksi tapahtumat hupaisan kaksijakoisesti dekoroidussa miljöössä Lintonien kartanossa laantuvat hetkittäin vain oleiluksi.

Tyyntä myrskyn edellä. Heathcliff palaa. Niinpä loppu on ilmaisullisesti taas erittäin väkevä, vaikka enää ei juosta, hypitä ja revitellä. Nyt revitään vain sydämiä rinnasta.

Jos näyttelijä Oona Airolaa ei jo aiemmin ole puhkikehuttu (ja -palkittu) valkokangas- ja teatteritöistään, niin veto Humisevan harjun Cathyna sinetöi sen, että adjektiivivaraston hyllyt tyhjenevät lopullisesti. Käytän sieltä vain yhden: tyrmäävä. Ihanat ja vahvat on jo aikoja sitten myyty.

Heathcliffin roolin tekevä Markus Järvenpää ei jää tippaakaan kesymmäksi. Hurja, jopa pelottavan läsnäoleva.

Näiden kahden raju lataus luo näyttämölle ilmapiirin, jossa koko ensemblen on hyvä tehdä komppaavia mutta merkityksellisiä rooleja. Leena Rapolan Nelly, Matti Olavi Raninin isä-Earnshaw, Sonja Pajuojan Isabella, Markku Haussilan Hindley ja kaikki ne muut terävästi piirretyt hahmot – tyhjänpanttina ei pyöri yksikään.

Ei myöskään lavalla läpi esityksen piipahteleva ja joskus pidempäänkin oleva multi-instrumentalisti Mikko Helenius. Hän heittelee kerronnan sekaan hauskoja musavinjettejä (muun muassa flyygeliltä tapailtuna Kate Bushin Wuthering Heightsin alkuakordit – eihän sitä voinut välttää!) sekä toisin paikoin eräänlaista score-musiikkia tunnelmia täydentämään.

Kaupunginteatterin versiointiin, jonka on dramatisoinut skottilainen teatterin moniosaaja Jo Clifford, Maijala on tuonut ihan omana lisänään muutaman vaikuttavan laulunumeron. Jossain toisessa tapauksessa moinen voisi kääntyä päälleliimailuksi, mutta ei nyt. Kolme neljästä biisistä on Mikko Heleniuksen säveltämiä, ja ne solahtavat särähtämättä kokonaisuuteen. Ehkä juuri siksi, että säveltäjä itse on, konkreettisesti, sisällä esityksessä. Eipä laulujen tekstejäkään ole haettu kaukaa, ne ovat Emily Brontën ja hänen sisarensa Charlotten runotuotannosta.

Ainoa ihan tarkoituksellisen ulkopuolinen biisi on Soili Jäppisen säveltämä ja sanoittama rouhea bluesballadi Vaasankatu, jonka Markku Haussila komeasti vetäisee Hindleyn elämänhallinnan luiskahdettua alamäkeen.

Humisevan harjun loppukuva jumittuu verkkokalvolle ja tajuntaan pitkäksi aikaa. Niin kävi Maijalan edellisessä kaupunginteatterin suurelle näyttämölle ohjaamassa näytelmässäkin, Tshehovin Kirsikkatarhassa.

Nyt kaksi omia puoliaikojaan hallinnutta näyttämökuvaa sulautuu vielä yhdeksi, kun kartanointeriööri reväistään auki: Heathcliff katsomon keskellä rampilla, Catherine liki horisontissa sillä toisella humajavan harjun rampilla. Kaikki yhdessä näkymässä: nummien kummut ja ikuinen mutta mahdoton rakkaus. Nyyh ja wow.