Saavutettavuustyökalut

Kaupunginteatterin lipunmyynti on suljettu 30.5. - 12.7. mutta jatkamme peruttujen esitysten lippujen siirtoa ja rahojen palautusta myös syyskaudella. Mikäli palautusprosessinne on kesken, joko Kaupunginteatterilla tai Lippupisteessä, voitte olla huoleti sillä liput säilyvät järjestelmässä kunnes siirto tai palautus on tehty. Hyvää kesää!
Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Humiseva harju

Hannu Björkbacka – Keskipohjanmaa – 31.1.2020

Keskipohjanmaan kriitikko Hannu Björkbackan arvostelu Helsingin Kaupunginteatterissa ensi-iltansa saaneesta Humiseva harju -näytelmästä : “Tähän saakka suurimmassa teatterin pääroolissaan Oona Airola on Humisevan harjun henki ja elämä”

Naispääroolissa loistaa kokkolalaislähtöinen Oona Airola

Humisevan harjun näyttämöversio Helsingin Kaupunginteatterissa on yhtä armoton huolimattomalle ajallemme kuin Emily Brontën romaani oli aikakautensa kompromisseille ja laiminlyönneille.

Humisevan harjun ensi-illan loppukuvassa Catherine (Oona Airola) ja Heathcliff (Markus Järvenpää) roikkuvat korkean harjun laella kuin taivaan ja maan – miehen kohdalla helvetin – välillä. Näyttämön visio on kohotettu kiteytys surrealistien rakastamasta ideasta Emily Brontén romaanissa, jossa pariskunnan jäänteet viimein sekoittuvat haudassa toisiinsa.

Mutta itkin vasta, kun pikku-Hindley (Markku Haussila) sai viulunsa ehjänä takaisin. Näyttämökuvan äärellä tajusin romaanissa ohimennen mainitun yksityiskohdan merkityksen.

Brontën mukaan olemme kaikki syntyessämme herkkiä instrumentteja. Jos soitin matkan varrella särjetään, tuho ja hävitys voivat koitua useammankin sukupolven turmioksi.

Lauri Maijalan ohjauksessa kaikki näyttelevät kuin vimmassa. Niin puvustus kuin lavastus, maskeeraus, valot ja musiikkikin ovat pakkomielteisesti innoittuneet palvelemaan Brontën maailmaa. Helsingin Kaupunginteatterin suurelle näyttämölle tuodaan alkuteoksen rikkaan kielen ja kuvaston pohjalta nummet, ummet ja lammet – kaikki paitsi keittiön tiskiallas. Se on juuri sitä, mitä katsoja tilasi.

Vapaaseen ja omille teilleenkin lähtevään tulkintaan on poimittu olennainen, sekä välähdyksenomaisia hetkiä kirjasta välillä tutuissa, välillä uusissa yhteyksissä laajan romaanin tiheää kerrontaa tiivistäen. Harjun humina on läsnä ja tienoon eripariset kartanot. Alkuvoimaiset kuvat asettuvat näytöksissä voimakkaaseen ja sisältöä päivittävään kontrastiin.

Nuori kirjailija Emily juhli vaistomaisella nerokkuudellaan vuonna 1847 kaiken sisältä ja ympäriltään polttavaa, kompromissitonta hullua rakkautta. Näyttämöversio 2020 syyttää sekin elämäntapamme velttoa välinpitämättömyyttä, sitä helppoutta, joka imee ihmiset verettömiksi, tekee meistä heikkoja ja luonteettomia.

Cathy rakastaa ehdoitta ja liikaa, mutta taipuu aikansa sovinnaisuuteen. Solmimalla säätyisensä avioliiton Edgarin (Martti Manninen) kanssa, tyttö arvelee voivansa pelastaa myös sydämensä valitun, Heathcliffin. Mies puolestaan sortuu ylpeyteensä ja kostonhimoon. Ikänsä nöyryytetty löytölapsi ei suostu ottamaan vastaan armopaloja. ”En minä sinun sydäntäsi särkenyt, Cathy, sinä särjit sen itse, ja samalla minun.”

Humiseva harju on teatterinakin fyysistä. Jo Cathyn ja Heathcliffin ensitapaaminen lapsina etenee ruumiillisena kosketteluna. Se on täynnä ihoa, käsiä, suuta. Lasten leikki rinnastuu aikuisten rakasteluun, jossa ei ole enää väliä siitä, mistä yksi loppuu ja toinen alkaa. Cathy on Heathcliff ja Heathcliff Cathy, kuten Esko on Kreeta ja Kreeta on Esko Aleksis Kivellä – tai Elio ja Oliver elokuvassa Call Me by Your Name (2017).

Kirjan kertojana käytetty palvelija Nelly (Leena Rapola) on tässä sekä toimija että tapahtumien todistaja, ainoa tolkun ihminen, ainakin omasta mielestään. Hahmo on omalla tavallaan yhtä hyvä ja oikeudenmukainen ihminen kuin vanha Earnshaw, Cathyn isä (järeä Matti Olavi Ranin), tai Edgar, jolle teatteriesitys on kohtuuttoman armoton.

Toisin kuin Brontën romaani, näyttämötulkinta ei rakasta kaikkia ihmisiään yhtä paljon, vaikka antaakin jokaisen loistaa omassa valossaan. Onneksi kepeästi moniulotteinen Martti Manninen on täysin hahmonsa puolella niin prinssimäisessä porhalluksessa kuin aidoissa tunteissa Cathyä kohtaan. Tuomitessaan kovin sanoin Isabellan (Sonja Pajunoja) harkitsemattoman liiton Heathcliffin kanssa, miehen ääni sortuu kesken lauseen merkkinä, että veli ymmärtää täysin sisarensa kestämättömän tilanteen.

Markku Haussila ruumiillistaa Cathyn vanhemman veljen, heikkoluonteisen Hindleyn. Matka lapsenomaisesta esikoisesta Lontoon nuoreen kukkopoikaan ja nopeaan putoamiseen, rapajuopon ryömintään, on kuin avoin kirja näyttämöllä, ja Haussila kuin avohaava. Miehen ilmoille purkautuva parku blueslaulussa sai ensi-illan ainoat ja ansaitut väliaplodit.

Myös naisnäyttelijät laulavat hyvin. Oona Airola, Vuokko Hovatta ja Sonja Pajunoja esittävät Brontën runoja Mikko Heleniuksen säveltäminä folkballadeina. Helenius on pianistina usein lavalla soittamassa.

Hindleyn vaimo Francesina Hovatta ilmentää ajan kovuutta. Keski-ikä oli alhainen ja erityisesti naisia rasittivat huonon hygienian tuomat taudit ja usein kohtalokas lapsivuode. Kuollutkin Frances seuraa Hindleytä vielä haudan takaa kuin merkkinä edellisten sukupolvien vaikutuksesta eläviin ja tuleviin.

Jos joku epäili Heathcliffiä romanttisen miehen perikuvaksi, viimeistään Pajunojan Isabella saa miettimään uudelleen. Näyttelijän, naamioitsijan ja puvustajan yhteistyö näyttää asiaankuuluvan groteskilla tavalla miehen hirviömäisyyden, joka on ollut tekstissä paljaana yli sataviisikymmentä vuotta, mutta usein kaunisteltuna elokuvissa ja tv-sarjoissa.

Väitän, tietenkin virheellisesti, että Rauno Ahosen lääkäri Kenneth perustuu ulkonaisesti Tuomari Nurmion Hullu puutarhuri -levyn kanteen (1992, suunnittelu Eero Heikkinen). Kennethkin tarhaa kuolleet, tässä Nellyn viinapalkalla. Näyttelijän tulkinta ei peity häkellyttävän upean ulkomuodon alle.

Edgarin isä Linton (Matti Rasila) on kaksijakoisempi ilmestys. Mainiossa metsästyskohtauksessa isäntämiehen yltiöpäinen hävitysvimma vertautuu luonnon riistoon ja jäteongelmiin. Toisessa näytöksessä screeniltä näkyvän komeljanttarin hevosfetisismi on sitten torttua tortun päälle ja esimerkki esityksen tuhlailevaisuudesta, jossa jokainen ammuttu fasaani tai hemppo ei päädy hyödyttämään näyttämöllistä päivällispöytää.

Modernisoitu toinen näytös on parhaimmillaan esitellessään elämää helpottavia, mutta tarpeettomia laitteita, kuten päänmuotoinen kaiutin, robotti-imuri ja takka-tv. ”Eläviä” koneita ja kiinteää kalustusta käytetään oivallisesti vastanäyttelijöinä. Mutta kun taulu-tv on näyttämölle raahattu, sitä on ilmeisesti käytettävä. Video Cathystä vampyyrina on kattauksen turha lisuke. Me ymmärsimme jo.

Turhamainen teatterileikki melkein pilaa keskeisen kohtauksen, jossa sairas ja raskaana oleva Cathy tapaa Heathcliffin viimeisen kerran. Se, mikä olisi voinut olla koko esityksen huipennus, sotketaan ennen kliimaksia dramaattisella sisääntulolla, pyssykähmällä ja pyrotekniikalla.

Suuri näyttämö pimeyteen jatkuvine sivuineen hahmottaa hienosti Humisevan harjun ja Rastaslaakson kartanon välisen etäisyyden. Rinnakkaisesti näyttämön leveyttä käytetään hyväksi komeissa kohtauksissa, joissa henkilöt vain kävelevät lavan poikki ovelta toiselle.

Väitän myös, että Markus Järvenpään tulkinta on näköisin Heathcliff kautta aikain. Se jättää taakseen niin Laurence Olivierin kuin Tom Hardyn. Uljas, tummakulmainen, syväsilmäinen toisen näytöksen Heathcliff on kuin Brontën alkuteoksen hahmo vielä viimeisilläkin hetkillään. ”Piruparka, häntä ei ole kukaan rakastanut!” Mustalaiseksi kutsuttu mahdollinen orjan jälkeläinen vertautuu Välimeren pakolaislasten kohtaloon. Tunteeton kohtelu on tehnyt Heathcliffistä ihmishirviön. Kaikki puolet näkyvät Järvenpäässä. Liverpoolin löytölapsi on puoliapina, nuorenakin vain puoliksi mies, samanlainen ihmisranka kuin Joaquin Phoenix elokuvassa Master (2012).

Tähän saakka suurimmassa teatterin pääroolissaan Oona Airola on Humisevan harjun henki ja elämä. Nuori Cathy mukautuu ympäröivään luontoon, tyttö on nummen raikas tuulahdus, pitelemätön kuin elohopea. Toisessa näytöksessä sisäinen lämpö on vaihtunut ulkoiseen kylmyyteen. Joustava nainen on uusikin Cathy, nyt vain taipuisa kuin ratsupiiska, valmiina iskemään. Kun mietimme, mikä tässä Humisevassa harjussa kiehtoo ja kiihottaa, tunnustelemme juuri Airolan Catherinen pulssia.

Lauri Maijalankin ohjaus on esitysperinteen mukainen Cathy & Heathcliff: The Beginning. Päätteeksi viitataan karkuun päässeisiin lapsiin, uuteen Cathyyn ja Haretoniin. Mutta jos halutaan nähdä, miten ensiosan haavat umpeutuvat, pitää lukea Emily Brontën viisas romaani. Paraneminen alkaa niistä kirjoista, joita Helsingin esityksessä kovasti halveksutaan.