Saavutettavuustyökalut

Kaupunginteatterin lipunmyynti on jälleen avoinna! Jatkamme vielä peruttujen esitysten lippujen siirtoa ja rahojen palautusta.
Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Humiseva harju

Viivi Riuta – Kulttuuriloukko – 7.2.2020

Kaupungit kasvavat eikä kukaan tiedä paikkaansa – Brontën Humiseva harju on edelleen ajankohtainen

Humisevan harjun kartanonisäntä herra Earnshaw tuo kotiinsa kadulta löytämänsä pojan, jonka hän nimeää Heathcliffiksi. Earnshawin tytär Catherine rakastuu häneen, mutta perheen julma kasvatus ja Heathcliffin varattomuus estävät avioitumisen. Tästä seuraa parin sukupolven verran tragediaa ja kauhua. Jo Cliffordin uudellendramatisointi tuo länsimaisen kirjallisuuden järisyttäjän tälle vuosituhannelle kunnioittaen samalla uskollisesti alkuperäisteosta.

Kun yleisö vielä odottaa valojen sammumista, alkaa katsomossa liikkua ryysyinen ja puhumaton mies pahvimuki kädessään kerjäämässä rahaa. ”Se on nuori Heathcliff” (Markus Järvenpää), kuiskaan seuralaiselleni, jolle kirja ei ole tuttu. Humiseva harju on ollut elämässäni vasta vuoden, mutta siitä on tullut minulle hyvin rakas ja tärkeä teos, joten odotukseni näytelmältä ovat korkealla. En ole varmasti ainoa.

Emily Brontën vuonna 1847 kirjoittama klassikkokirja on vuosien saatossa poikinut kymmenittäin erilaisia muunnoksia elokuvista sarjakuviin ja oopperoihin, joten uuden näytelmän vaatiman tuoreuden taakka on raskas. Helsingin Kaupunginteatteri kuitenkin onnistuu siinä hyvin. Yksi yllättävä tekijä on näytelmään hyvin sulautettu, ajoittainen musta tilannehuumori, joka ei kuitenkaan liikaa vesitä synkäntiheää tunnelmaa. Se luo herkullisen jyrkän kontrastin juonen ja hahmojen ahdistavuuteen, minkä myötä tunteet menevät sopivasti vuoristorataa.

Lintonin isännän (Matti Rasila) kolonialistisen kartanonherran karikatyyrimäisyys tulee näkyviin heti hänen saapuessaan näyttämölle, mikä keventää tunnelmaa sen verran, että tragediat jaksaa käydä läpi taas hetken aikaa. Lintonin isännän tyttären Isabellan (Sonja Pajunoja) äkillinen rakastuminen Heathcliffiin on huumoria tihkuvaa kiihkoa. Kirjassa niukasti esiintynyt lääkäri (Rauno Ahonen) heittää lavalla lakonisia toteamuksia kuoleman varmuudesta juodessaan kirkkaita juomia. Juoneen olennaisesti kuuluvat karmaisevat tunnelmat ja päänsisäiset myllerrykset saadaan näkyviksi näyttelijöiden repivällä fyysisellä juoksulla, hyppelynä ja riehakoimisena huudon ja pyörivän näyttämön keskellä. Katsomossa koetun riemun vastapainoksi hahmojen kuperkeikat aiheuttivat mahdollisista fyysisistä vammoista aidosti huolestuneita voihkaisuja.

Ajan lineaarista etenemistä vahvistavat pienet asiat, jotka tuntuvat olevan samalla aika-avaruuden vääristymiä. Alussa taloudenhoitaja Nellyllä (Leena Rapola) on vain siivousrätti, joka muuttuu ajan myötä imuriksi. Loppupuolella robotti-imuri hoitaakin jo työt. Hahmojen esittämissä lauluissa tulee viittauksia nykyaikaisiin popkappaleisiin; lavalla oleva pianisti (Mikko Helenius) rimpauttaa tapahtumien keskellä Kate Bushin Wuthering Heights -läpimurtobiisin tunnussävelet, eikä Brontën sisarusten aikana taatusti tiedetty mitään Buranasta tai bentsodiatsepameista, joista Hindley (Markku Haussila) laulaa ajauduttuaan juoppouteen. Haussilan laulunumero sai yleisöltä erilliset aplodit, sillä se on hienon näyttelijätyön lisäksi uutta Humisevan harjun maailmassa.

Markus Järvenpää onnistuu erinomaisesti ilmaisemaan kehollaan Heathcliffin katkeruuden ja kostonhalun – pidellessään pulloa ja istuessaan tuolilla, Hindleyn hapuillessa lisää viinaa, suunnitelmallinen takaisinmaksu ja halveksunta näkyy pelkästä asennosta. Myös Oona Airola ikuistaa hämmentyneen, vahvan mutta pelokkaan Catherinen taitavasti – mikä vaatii paljon näin ikoniselta hahmolta. Rauno Ahosen lääkärin ilmestyminen lavalle taas herättää iloa kerta toisensa perään, sillä hahmon olemus kaikesta synkeydestään huolimatta heijastelee myös jo maailmaa nähnyttä, lupsakkaa vanhaa rokkitähteä, joka kaikessa eriskummallisuudessan tuo hyvällä tavalla mieleen Tuomari Nurmion.

“Perheensisäinen periytyvä väkivalta ja sen laaja vaikutus ympäröivään maailmaan ja ihmissuhteisiin on ajaton teema.”

Humisevan harjun tarina elää edelleen. Se tapahtuu 1800-luvulla Englannin sumuisilla nummilla ja se tapahtuu Helsingin Kaupunginteatterin lavalla vuonna 2020. Perheensisäinen periytyvä väkivalta ja sen laaja vaikutus ympäröivään maailmaan ja ihmissuhteisiin on ajaton teema. Herra Earnshawin (Matti Olavi Ranin) toteamus siitä, että kaupungit kasvavat eikä kukaan tiedä paikkaansa kuvaa todellisuutta edelleen.

Humiseva harju Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä huhtikuun loppuun asti. Näytös kestää noin 3 tuntia, johon sisältyy väliaika.