Arvio: Humiseva harju
Helsingin Kaupunginteatterin Humisevalla harjulla tuulee, sataa ja myrskyää. Siellä synnytään, rakastetaan, vihataan, potkitaan, raavitaan, raivotaan, itketään, huudetaan, kuollaan. Ahdistavan, mutta samalla mahdollisuuksia tarjoavan elämän koko kuva.
Humiseva harju on Emily Brönten ainoa romaani. Emily kuoli 30-vuotiaana keuhkotautiin. Hänen sisarensa Charloten Kotiopettajattaren romaani on Humisevan harjun kanssa kuulunut monen ikäpolveni nuoren tytön lukemistoon. Raju ja kaikkea uhmaava rakkauskertomus vetosi nuoreen lukijaan. Nyt hämmästelen mitä ymmärsin koko romaanista.
Ohjaaja Lauri Maijalan Humisevalla harjulla mikään ei ole tavallista. Apunaan lavastaja Katariina Kirjavainen, pukusuunnittelija Sari Suominen, valosuunnittelija William Iles ja äänisuunnittelija Eradj Nazimov ohjaaja Lauri Maijala on rakentanut isolle näyttämölle puitteet, joissa hurja elämänmeno saa samalla kertaa maagiset ja hyvin realistiset puitteet. Skeittirataa ylös ja alas!
Humisevan harjun – kaamean kolkon talon – elämä muuttuu kun perheen isä (Matti Ranin) tuo kaupunkimatkaltaan villin pojan, jolle isä antaa nimen kuolleen veljensä mukaan. Pojasta tulee Heathcliff (Markus Järvenpää). Perheen poika Hindley (Markku Haussila) ei siedä uutta tulokasta olleenkaan. Kun Hindley satuttaa ja loukkaa Heathcliffia, isä ei hyväksy poikansa käytöstä, vaan hakkaa ja rankaisee poikaansa kerta toisensa jälkeen. Syntyy loputon kierre, joka ei katkea. Sama mies joka on halunnut pelastaa pienen pojan varmalta kuolemalta, on hyvin väkivaltainen ja pelottava. Miksi?
Catherine (Oona Airola) ihastuu heti Heathcliffiin. Heistä tulee erottamaton pari, jonka kanssakäymistä mikään ei voi estää. Kun lapset kasvavat muuttuu heidän kiintymyksensä rakkaudeksi, jota ympäristö on hyväksy ollenkaan. Catherine avioituu säätynsä mukaan ja päätyy toisella tavalla sairaaseen taloon, mitä hänen kotinsa on ollut.
Humisevassa harjussa vain kosto on se mikä kannattelee miehiä. Naiset rakastavat, mutta ympäristön käsityksen mukaan aina väärää miestä. Rajut tunteet ja teot vierivät lavalta katsomoon – katsomon keskelle rakennettu ylöspäin kohoava ramppi ja sillä ”keikkuvat” näyttelijät lisävät tunnetta – olen kaiken keskellä, yhtenä heistä.
Esitys on hyvin liikunnallinen. Näyttelijöiden liikkuminen ja hyppiminen on taidokasta ja harkittua. Ja monella tavalla tyypillistä Lauri Maijan ohjauksissa. Näyttelijöiden läsnäolo ja heittäytyminen tilanteesta toiseen on huikeaa. Leena Rapola Nelly-palvelijana on aivan jotain muuta, mitä hänen työssään olen aikaisemmin nähnyt. Huikeaa, kuten kaikkien muidenkin näytteleminen.
Oona Airolan Cathy on samalla kertaa herkkä ja vahva. Airolan ja kaikkien näyttelijöiden läsnäolo ja antaumuksellinen ote kaikkeen on häkellyttävä. Siinä missä korpit uhkasivat välillä kaikkea, olisi ohjaaja Lauri Maijala voinut ilmaantua ensi-illassa loppukiitoksiin taikurin viitassa ja hatussa. Niin maagista ja vaikuttavaa kaikki oli!