Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Humiseva harju

Hanna Ruokomäki ja Elina Peltonen – Paljon melua kirjoista – 7.2.2020

Teatterissa: Humiseva harju

Aika ajoin käymme myös teatterissa katsomassa kirjallisia näytelmiä, ja tällä kertaa meillä oli ilo käydä katsomassa Helsingin kaupunginteatterin (HKT) näytelmä Emily Brontën Humisevasta harjusta.* Kun yhdistää kahden fanin kokemukset, saadaan aimo annos pohdintaa, sillä alla on luvassa yksi blogihistoriamme pisimmistä teksteistä – näytelmä siis todella teki meihin molempiin lähtemättömän vaikutuksen.

Niille, jotka eivät Brontën romaania tunne: vuonna 1847 ilmestynyt Humiseva harju kertoo villistä luonnonlapsi Cathysta, jonka perheeseen tuodaan lapsuudessa orpopoika Heathcliff. Poika on vähintään yhtä villi ja temperamenttinen kuin Cathy, ja nuoret kasvavat yhdessä Englannin tuulisilla ja karuilla nummilla. Heidän myrskyisä suhteensa joutuu kuitenkin monille koetuksille luokkaeron vuoksi, ja tarinasta kehkeytyy lopulta koston vyyhti.

Syvissä vesissä

Ensi alkuun haluamme sanoa, että huh huh. Helsingin Kaupunginteatterin Humiseva harju värähtelee mielissämme vielä pari päivää esityksen jälkeenkin. Emily Brontën teos on yksi niistä kirjoista, joka teki meihin molempiin valtavan vaikutuksen, kun luimme sen opiskeluaikojemme alussa. Filmatisoinnit eivät ole toistaiseksi onnistuneet vangitsemaan tuntemuksiamme vaan olemme joutuneet pettymään etsinnöissä. Olimmekin ennen HKT:n näytelmää molemmat hieman skeptisin mielin, varmoina siitä, että kokemus jäisi jälleen kerran pliisuksi, mutta Jo Cliffordin sovitus sekä suomalainen näyttelijäkaarti pääsivät yllättämään.

Jokaisessa teoksessa on toki aina puolensa ja puolensa, mutta kaikkiaan HKT:n Humiseva harju päihitti kaikki muistamamme elokuvat tunteiden intensiteetissä ja hahmojen tulkinnassa. Cathyn ja Heathcliffin välinen tunneside pääsi kenties paremmin oikeuksiinsa teatterin lavalla kuin ruudulla. Rujot tapahtumat ja tunteiden raaka voima tulevat lähemmäs teatterissa, jossa immersio on suurempi ja katsoja tuntee imeytyvänsä tapahtumiin. Elokuvaversiot olleet liian puhtoisia ja keskittyneet pateettiseen draamaan siinä, missä HKT:n näytelmä keskittyy hahmojen psykologiaan.
Sovitus ottaa myös huomattavasti elokuvia enemmän psykologista kantaa hahmoihin ja heidän kehitykseensä. Se tuo käsinkosketeltavasti esille, miten onnettomuus voi periytyä ja pahat teot johtavat pahoihin tekoihin ja väkivallasta sikiää väkivaltaa. Mustasukkaisuuden, kateuden, katkeruuden, ulkopuolisuuden, herkkyyden, julmuuden ja rakkauden tunteet onnistutaan tiivistämään uskottavasti tähän kolmetuntiseen.

HKT:n Humiseva harju ei keskity vain ja ainoastaan Heathcliffin ja Cathyn rakkauteen, vaikka rakkaustarina muodostaa tapahtumien kiintopisteen. Sen sijaan näytelmä korostaa kaikkien hahmojen kehitystä onnettoman rakkauden ristipaineessa. Kahden ihmisen kokema kurjuus pilaa lopulta monta elämää, mitä näytelmän loppuasetelma korostaa.

Helsingin Sanomien arvostelussa Sanna Kangasniemi toteaa, ettei hahmoilla ole romaanin kerrontarakenteessa uloskirjoitettuja psykologisia syvyyksiä. Me kuitenkin koimme, että juuri se psykologisen syvyyden puuttuminen on tehnyt filmatisoinneista pettymyksiä. Humiseva harju romaanina resonoi jossain syvällä, ja siksi elokuvien pinnalliset kuvaukset ovat jääneet varjoon, mutta HKT:n näytelmässä näin ei käy.

Kytkös nykyajan ilmiöihin

HKT:n näytelmään on tuotu mukaan elementtejä, teemoja ja ongelmia nykyajasta, mutta siitä huolimatta siinä on pidetty onnistuneesti kiinni kirjasta ja sen viktoriaanisesta maailmasta. Tämä ristiriita ei silti särähdä vaan kaksi maailmaa ja aikakautta soljuvat sujuvasti toistensa lomassa. Tällä tavoin osoitetaan myös se, kuinka hyvin Humiseva harju -romaani kuvastaa meidänkin aikaamme. Se on ennen kaikkea ajaton kuvaus ihmisyydestä, mitä sovituksen psykologinen lähestymistapa korostaa.

Humiseva harju on paitsi kuvaus rakkaudesta myös kertomus vapaudesta – tai oikeammin sen puutteesta. Näytelmän ja romaanin kammottavat tapahtumat sekä hahmonkehitys tuovat makaaberisti esille, miten käy, kun ihminen vangitaan ja hän kieltää todelliset halunsa ja toiveensa. Siitä seuraava kipuilu ei ole kaunista katsottavaa, mutta Emily Brontën aikaan harvalla – varsinkaan naisella – oli varaa valita.

Humiseva harju on nykyaikainen myös eräällä tapaa tasa-arvoisessa naiskuvassa. Vaikka yhteiskunta yrittää asettaa Cathyn paikalleen, Heathcliff ei sitä tee. Cathy ja Heathcliff ovat yhtä: molemmat vapaudenhaluisia, villejä ja temperamenttisia. Heitä yhdistää heidän keskinäinen outoutensa, mutta heidän asemansa maailmassa on silti eri: siinä, missä Cathyn outous pistetään raameihin, jotta hänestä kasvaisi hieno nainen, Heathcliffin alhainen asema tekee hänestä outoudessaan todellisen ulkopuolisen. Ulkopuolisuuden kuvaus onkin teema, joka on läsnä myös nykyarjessa.

Näytelmä tuo, siinä missä romaanikin, esille myös sen, että ulkoisista puitteista ja taloudellisesta asemasta huolimatta kaikki eivät tule samoista lähtökohdista. Kun lapset kasvatetaan vyöllä, kuten Cathyn veli Hindley, heidän maailmansa on jo nuoresta pitäen särkynyt siinä määrin, että sitä on vaikea korjata. Hindley purkaakin tunteensa puolestaan perheen löytöpoika Heathcliffiin ja myöhemmin alkoholiin.

Vahvat näyttelijäsuoritukset tunteiden mylläkässä

Koko näyttelijäkaarti tekee vaikuttavan työn Humisevan harjun lavalla. Oona Airola onnistuu vangitsemaan Cathyn villin, vapaan ja lopulta vangitun luonteen, ja myös Cathyn itsekkyys kumpuaa alta. Lopun hallusinaatiot esitetään nekin uskottavasti Airolan ja aavemaisten näkyjen yhteisvoimin. Etenkin näytelmän toisella puoliajalla Airolan roolityöskentely on vaikuttavaa.

Cathyn rooli vahvana naisena asettuu vasten Vuokko Hovatan näyttelemää Francesia, Hindleyn vaimoa. Hento ja herkkämielinen Frances on täysin eri maailmasta kuin itsenäinen ja itsepäinen Cathy, ja näyttelijät tuovat tämän eron hienosti esille omilla suorituksillaan. Samoin Edgaria näyttelevä Martti Manninen näyttelee sopivan karikatyyrimäisesti mutta uskottavasti herättäen eleillään yleisöstä jopa muutamat naurut.

Pienenä merenneitonakin ilahduttanut Sonja Pajunoja tekee mainion suorituksen naiivina Isabella Lintonina, Matti Olavi Ranin on enemmän kuin vakuuttava Earnshaw ja Markku Haussila osoittaa olevansa paitsi loistava näyttelemään Hindleyn ajoittain ahdistavaakin hahmoa myös laulamaan. Haussilan toisella puoliajalla esittämä laulu kirvoitti yleisöstä raikuvat aplodit. Palvelija Nelly on saanut näytelmässä myös suuren roolin tarinan miltei ainoana järkevänä hahmona, ja Leena Rapola näyttelee osan mainiosti.

Elähdyttävimpään suoritukseen yltää kuitenkin Markus Järvenpään Heathcliff, joka on vaikea hahmo omaksua. Eri filmatisoinneissa Heathcliff on jäänyt miltei poikkeuksetta puolivillaiseksi, mutta Järvenpää onnistuu kuitenkin esittämään Heathcliffin tulisuuden ja julmuuden mutta myös niiden alla piilevän herkkyyden ja ulkopuolisuuden. Raastavat tunteet yltävät katsomoon saakka ja näyttelijän koko olemus huokuu Heathcliffin tuntoja.

Yksinkertainen lavastus tukee psykologista tarinankerrontaa

Näytelmän lavastus on pidetty suhteellisen yksinkertaisena, mikä antaa tilaa hahmojen tunteille ja psykologialle. Sikäli se on varsin tarkoituksenmukaista ja tukee hyvin tarinaa. Toki lavastus olisi voinut olla viktoriaanisessa hengessä hieman runsaampikin, mutta toisaalta näin yksinkertaisena se jättää tilaa näyttelijäntyölle. Puvustuksen kautta kuvastetaan vaatimattomasti mutta hienosti hahmojen asemaa, luonnetta ja muutosta.

Näytelmä on hyvin fyysinen. Kuten sanottua, tunteita esitetään säästelemättä ja hahmojen luonteet kuvastuvat näyttelijöiden fyysisyydessä. Ennen kaikkea fyysisyys ilmenee, kun Cathy ja Heathcliff juoksentelevat nummilla, ja sitä näytelmässä nähdään paljon. Se on kuitenkin tärkeä elementti hahmojen rakentamisessa. Nummi on toteutettu pitkillä lavarakenteilla, tuulen äänillä ja hieman pelottavilla korppihahmoilla.

Teoksen äänimaailma on myös vaatimaton mutta sopiva. Väkivallan äänet ja muut melko synkät elementit ovat kyllä hellämielisemmälle katsojalle mahdollisesti liikaa. Niitä ei kuitenkaan ole valtavasti vaan olennaisissa kohdin, mutta ne ovat osoitus teatterin immersiosta. Laulua näytelmässä on verrattain paljon ja vaikka näyttelijät olivatkin taitavia laulajia, niin ajoittaiset laulukohtaukset olisi voinut muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta jättää pois: ne olivat erikoisia katkoksia näytelmässä, joka ei ole musikaali.

Teoksen rakenne ja eteneminen

Kaikkiaan HKT:n näytelmä on makaaberimpi kuin Brontën romaani. Aivan mässäilyyn asti näytelmä ei yllä, mutta lähtökohdaksi on selkeästi otettu vielä synkempi ja rajumpi ote kuin alkuperäisteoksessa. Loppua kohden näytelmä käy vielä synkemmäksi, minkä muistamme kirjastakin.

Näytelmässä oli joitain outoja elementtejä, jotka olivat turhan taiteellisia makuumme. Pysähdyksen omaiset kohtaukset ja osa unien kuvauksista menivät hieman yli hilseen, mutta kaikkiaan unilla on teoksessa tärkeä rooli, joten on hienoa, että niitä on lähdetty selättämään enimmäkseen onnistuneesti.

Rakenteesta jää uupumaan muun muassa se, ettei Heathcliffin paluuta selitetä mitenkään, eikä katsojalle käy selkeästi ilmi, mitä Heathcliff Humisevan harjun talossa puuhaa ja miten hän on sen saanut valtaansa. Romaanissa tätä valotetaan hieman enemmän. Hannaa jäi harmittamaan myös, että Cathyn ja Nellyn keskustelu Edgarin kosinnan jälkeen oltiin muutettu: Cathyn avautuminen tunteistaan Heathcliffia kohtaan ja toisaalta kohtauksen seuraukset ovat romaanin raastavimpia hetkiä.

Näytelmä oli siis kaikin puolin positiivinen kokemus. Tiistaisen työpäivän jälkeen epäilimme kumpikin, kuinka hyvin näytelmä vie mennessään – ja saimme todeta, että erittäin hyvin! HKT:n Humiseva harju näyttelijöineen, suurine tunteineen ja ajatuksia herättävine hahmotarinoineen oli todella vangitseva kokemus. Jos olet siis meidän tapaamme pettynyt kerta toisensa jälkeen tämän klassikkoromaanin elokuvaversioihin, kannattaa suunnata Helsingin kaupunginteatterille ja katsoa, mitä mieltä itse olet.